"Kuinka paljon teillä on?" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New
Englannista.
"Tuhat tusinaa", vastasi Rasmussen ylpeästi.
"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla onkin vain kahdeksansataa".
Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta Rasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen kilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka lupasi "antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään". Hän oli ensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle soveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia virtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi matkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja vetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.
Bennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä, jonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa raivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä, jossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli joutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan etelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä vuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli ikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen niemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti liikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.
"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin", vakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja Alman saadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä olevalta aallokolta.
Rasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän tarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat hänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain matkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä myöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.
Oli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti toisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä edellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti jääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli täyteen jääpuikkoja. Alma ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa vedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä, mutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat herkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa! Mieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät eteenpäin yhtämittaisena jonona.
"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi kysymyksessä", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä, vaan ei pelosta.
"Aivan oikein! Anna huhkia vaan, ukkoseni!" rohkaisi toinen.