"Kaksitoistatuhatta dollaria", sanoi hän ääneen.
"Hä?" kysyi toinen.
"Ei mitään", vastasi Rasmussen ja pakoitti koiransa liikkeelle. —
Kun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa Dawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat menehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti niillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan hän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen nenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet mustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä. Peukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti hänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin jalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä loppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen, mutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen tiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian River'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan vanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia voimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs Dawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi yksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.
Hän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän ankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot, että hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi väsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman koreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän katseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan silmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.
"Mitä teillä on?" hän kysyi.
"Munia", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan kurkustaan muuta kuin kuiskauksen. "Munia? Hurraa! Hurraa!" Hän hyppäsi korkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan. "Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?"
"Kyllä, kaikissa."
"Oo — silloin te varmaan olette munantuojamies." Hän kierteli Rasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. "Sanokaa — oletteko munantuojamies?"
Sitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti toinen tulevan maltillisemmaksi.