"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi — enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä. Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja kestävyytensä kautta?"

Minä nyökäytin.

"Entä sitten?"

Asia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.

"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet katselijoina!

"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin. Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen. Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa tärisi — ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä sen tulla melkein sinne saakka — ainoastaan parin sadan yardin päähän sieltä — mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa kohti.

"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen — sitä kesti kolme päivää —, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta. Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan, paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee, laihtui se huomattavasti — sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita tonneja — ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli todellakin mitä siveettömin eläin — sekä murhaaja että herjaaja.

"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä sen kanssa — ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki, ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa, paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."

"Ja missä sijaitsee tuo laakso?" kysyin minä.

Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämä muclucs. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta, jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."