Sitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan piipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti vaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen yhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon kehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian Institutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä, eivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori Dolvidsonin puheille. Yllämainitut muclucs ovat hänen hallussaan, ja hän kertoo — ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat valmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta, hyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta tarvitaankaan?
Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.
Kertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan keskuudessa Jäämeren rannalla.
Thomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen mielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan huippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut leimata ilmeiseksi valeeksi… Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt todennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa, mutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen juttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun kirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän oli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut lukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi omaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita miehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti tuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay yhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen työpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan levätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan Kauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch Harbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on, että hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa tutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa tarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea trans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen myöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli kiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin vieraaksi — hän tuli ja tahtoi tupakkaa.
Tämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi tupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet tulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella kädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä iltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa Dawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin sikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani. Me seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin sisällyksen "korkeimmalle kortille". "Viisikymmentä!" sanoi hän ja mies, joka piti pankkia, nyökäytti. "Korkein kortti tuli esiin ja hän antoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan vaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi hänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.
"Ja nyt juomme lasillisen", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli asettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: "Tämä muistuttaa minua eräästä pienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te ette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle. Mutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa peninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan unohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja otetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin. Löytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole otettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva joutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä pitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin ole kuultu mitään.
"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä", lisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.
Minä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö eli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan roulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä laukeaisi.
"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua", alkoi hän, miettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, "yksi ainoa, mutta myöskin vaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta vika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion, joka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut koskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli ahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja kaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo mies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.
"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean uupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä matkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa syysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja vaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei juuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään — heillä oli ollut valaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä — ja meille annettiin kylän kurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli ravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he jättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.