Seuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit oli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan levottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä levottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja hyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti seinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli jättänyt laukasematta.
Toimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut, mutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea, mutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa olisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.
Viidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia vasten ja selkä John Fox'iin päin — ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden voivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään kohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin että yöilma värisi.
Toimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä havahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja itsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen ruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti ilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut eivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi hiljaisuudeksi.
John Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista. Hän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat häntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy hajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi pippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin saakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta kumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi toimitusmies. "Tähän aikaan pitäisi vanhojen luitten levätä sängyssä."
Mutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos poltteli hänen nahkaansa.
"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa", sanoi hän juhlallisesti. "Minä itken tyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin on kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin."
"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan ulkopuolella", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, "sillä sinun itkusi on kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin."
"Sydämeni on haavoitettu", vastasi Snettishane, "ja minun päiväni ja yöni ovat mustat surusta."