"Niin mustat kuin korppi", sanoi John Fox.

"Niin mustat kuin korppi", sanoi Snettishane.

Ei koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee päivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in pojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha Snettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia ohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka ilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään Lit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että häntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin väitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden pysyn liikaa.

Bastardi.

Bastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko Pohjolassa. "Helvetinsikiöksi" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa ja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen "Bastardi". Mutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat hyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin silloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa, ja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta Leclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli Bastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä syntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa ylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja tässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat pahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin ryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi, sillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n käteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun ympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.

"Sacre dame", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta kädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen lumessa.

Leclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan puoleen, ja tämä sanoi: "Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte antaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt — ostakaa se heti paikalla!"

Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä koiralla.

Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä — siitä syystä hän oli saanut nimensä — mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri harmaja susi. Äitinsä sitävastoin — ja hänestä oli hänellä heikko muisto — oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon. Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä, ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma. Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen, erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.

Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta — viisi julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti. Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia — niiden vuoro tuli myöhemmin — vaan ainoastaan yksinkertaisia selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina — jotta hän voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.