Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa. Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa. Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada ilmoille vihaista murinaa — selvä todistus siitä kostonhimosta, jota hän tunsi — joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä. Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.
Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla, lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään vielä saatanallisempia julmuuksia.
Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea — Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän — heitti Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet. Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.
Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa; Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.
Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään. Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä — sacre dame, se oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti joskus tapahtua, tai myöskin — oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.
Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi — niin, Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi, että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen takanaan.
Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt, olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan sitä.
"Se on minun asiani, se, m'sieu'" vastasi Leclère kuivasti.
Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden salaperäisen lausumistavan — hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa, korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.
Kun Bastardi oli vihassa, ei häntä ollut suinkaan hauska katsella, ja useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset, hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti — hänen ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin. Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi nukkuvan kimppuun.