"Ajatelkaa, että te tunsitte minun mieheni Alaskassa!" sanoi Kitty lempeästi.
Tunsitte hänet! Jees Uck ei voinut olla katsahtamatta poikaansa, jonka hän oli synnyttänyt Neilille, ja Neilinkin silmät suuntautuivat koneellisesti ikkunan luona leikkiviin lapsiin. Hänestä tuntui kuin rautainen side olisi puristanut hänen otsaansa. Hänen polvensa vapisivat ja sydän hypähti hänen rinnassaan. Hänen poikansa! Sitä hän ei ollut koskaan uneksinutkaan!
Pikku Kitty Bonner, joka ilmavassa puvussaan muistutti keijukaista ja jolla oli kauniit, ruusunpunaiset posket ja elävät, siniset silmät, ojensi juuri kätensä ja pani pienen suunsa suppuun koettaessaan suudella poikaa. Ja hoikka ja notkea, auringonruskettama pienokainen, jonka yllä oli, näöstä päättäen niin merimatkoilla kuin kovassa työssäkin ollut, hiuksista tehdyillä rimpsuilla ja tupsuilla kaunistettu muclucs, otti kylmäverisesti vastaan hänen hyväilynsä ja piti vartalonsa jäykkänä ja kankeana — mikä on niin tavallista villikansain lapsilla. Vieraana vieraassa maassa, ilman hämmästystä ja pelkoa, hän oli ikäänkuin kesyttämätön eläin, joka hiljaa on varuillansa. Mustat silmät kiintyivät milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa niin kauvan kuin hänen ympärillään oltiin hiljaa, mutta heti vaaran uhatessa hän näytti olevan valmis taistelemaan ja repimään ja riistämään henkensä puolesta.
Erotus tytön ja pojan välillä oli kyllä suuri, muttei ehdoton. Tuossa Shpack'in, Spike O'Brien'en ja Bonner'in jälkeläisessä oli paljon voimaa ja ylevyyttä, joka oli ollut ominaista hänen isälleen ja äidinisälleen sekä sille, jota kerran maailmassa kutsuttiin "Isoksi paksuksi" ja joka joutui merikansan keskuuteen ja pakeni Kamschatkaan.
Neil Bonner taisteli liikutustaan vastaan ja oli menehtymäisillään siihen, vaikkakin hänen kasvoillaan leikki edelleenkin hyväntuulinen hymy ja ilo mieluisan ystävän kohtaamisesta.
"Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck?" sanoi hän. Ja samassa hän kääntyi Kittyyn päin. "Oivallinen poika! Tulee varmasti suorittamaan maailmassa jotakin erikoista."
Kitty nyökäytti hyväksyvästi päätään. "Mika on nimesi, poika?" hän kysyi.
Pikku villi iski heti salamoivat silmänsä häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen kysymyksensä perusteita.
"Neil", vastasi hän sitten arvellen, kun tutkimuksensa tulos oli tyydyttänyt häntä.
"Injaanien puhetta", selitti Jees Uck, sepitellen kauheita uusia sanoja. "Hän puhu injaanien kieli — neeal — olla sama kuin 'korppu'. Hän, poika, pitämäs korpuista, kun hän olla pieni — hän itkemäs korppujen perään. Hän huutamas 'Nee-al, nee-al', aina vaan 'nee-al'. Ja siksi minä häntä kutsumas niin. Ja nyt olla hänen nimi vielä Nee-al."