"Te luultavasti tutustuitte mieheeni Pohjolassa?" kysyi Kitty.
"Niin. Minä pestä hänen vaatteita", vastasi Jees Uck. Hänen puheensa oli yht'äkkiä tullut hyvin sekavaksi ja murteelliseksi.
"Ja tämä on teidän poikanne? Minulla on pikku tyttö."
Kitty lähetti noutamaan tytärtään, ja sill'aikaa kun lapset tekivät tuttavuutta omalla tavallaan, keskustelivat äidit äitien tavalliseen tapaan ja joivat teetä niin hienoista kupeista, että Jees Uck pelkäsi ne musertavansa sormillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia kuppeja, niin hienoja ja kauniita. Ajatuksissaan hän vertasi niitä naiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohtana hän muisteli toyootein läkkikippoja ja kalebasseja sekä Twenty Milen kömpelöitä astioita, joihin hän vertasi itseään. Hän oli lyöty. Oli toinen nainen, joka oli häntä sopivampi kantamaan ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapsia. Aivan niinkuin Neilin kansa oli ylempänä hänen kansaansa olivat myöskin sen kansan naiset ylempänä häntä. He olivat miestenvalloittajia, niinkuin heidän miehensä olivat maailmanvalloittajia. Hän katseli Kitty Bonnerin pehmeätä hipiätä ja ajatteli omia auringonpaahtamia kasvojaan. Samaten hän tarkasteli ensin omaa ruskeata kättänsä ja sitten toisen valkoista — edellinen oli työstä karkea ja koirapiiskan ja airojen ahkerasta käsittelemisestä kovettunut, jälkimäinen oli pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Mutta huolimatta kaikista näistä lempeyden ja heikkouden merkeistä katseli Jees Uck noihin loistaviin sinisilmiin yhtä rohkeasti ja ylpeästi kuin hän oli katsonut Neil Bonnerin ja kaikkien hänen kansalaistensa silmiin.
"Oo — sehän on Jees Uck!" sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen rauhallisesti, vieläpä sydämellisen iloisestikin, ja hän meni hänen luokseen ja pudisti hänen käsiään, mutta katsoi häntä levottomasti silmiin — ja Jees Uck ymmärsi hänet.
"Hei, Neil!" sanoi hän. "Te näytätte voivan hyvin."
"Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck", vastasi hän rohkeasti, samalla salaa tarkastellen Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä oli tapahtunut näiden kahden naisen välillä. Kuitenkin hän tunsi vaimonsa kyllin hyvin ja tiesi, ettei hän pienimmälläkään tavalla ilmaisisi, vaikka mitä olisi tapahtunut.
"No, minä en saata sanoa, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät", jatkoi hän. "Mitä siellä on tapahtunut? Oletteko löytänyt kaivoksen? Ja milloin tulitte tänne?"
"Oo-o, minä tulla tänään", vastasi hän ja puhui rumimmalla kurkkuäänellään. "Minä ei tavata kultakaivos, Neil. Te tunte kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laitta ruokaa hänen talossa pitkän aikaa. En tuhlata rahoja. Sain vähitellen paljo. Oikein hyvä, minä ajatella, minä mennä katso valkoisen miehen maa. Sangen kaunis, valkoisen miehen maa, sangen kaunis", lisäsi hän. Hänen kielensä hämmästytti Neiliä, sillä Sandy ja hän olivat innokkaasti koettaneet parantaa sitä ja hän oli osottautunut hyväksi oppilaaksi. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi taas vaipunut oman rotunsa tasalle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsä ilme, josta hän ei saanut selvää. Kittyn kirkas otsa ihmetytti Neiliä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli käynyt ilmi? Ja miten paljon oli arvattu?
Hänen pohtiessaan näitä kysymyksiä ja Jees Uck'in pohtiessa omaa suurta kysymystään — koskaan ei Neil Bonner ollut ollut hänen mielestään niin kaunis ja ylhäinen kuin sillä hetkellä — syntyi hetkiseksi hiljaisuus.