Siellä hän kohtasi Sandy Mac Phersonin muutamassa tuulisessa kulmassa. Hän hämmästyi kovin hänet nähdessään, ja kuultuaan Jeesin kertomuksen suuttui hän — ei kuitenkaan siihen määrin kuin olisi suuttunut, jos olisi saanut kuulla jotakin Kitty Sharonista. Mutta hänestä Jees Uck ei maininnut sanaakaan, sillä hän ei ollut koskaan uskonut siihen juttuun. Sandy piti kuitenkin Bonnerin matkaa tavallisena häpeällisenä pakona, ja hän koetti saada Jeesiä luopumaan matkastaan San Franciscoon, jossa Neil Bonnerin arveltiin olevan. Vaivattuaan itseään turhaan tämän tähden, auttoi hän häntä, osti hänelle rautatiepilettejä ja näki hänen jatkavan matkaa; jäähyväisiksi hän hymyili rohkaisevasti Jeesille ja mutisi sitten jotakin partaansa "kirotusta häpeemättömyydestä".
Meluten ja pauhaten, valon ja pimeyden kautta, keinuen ja heiluen ylös ja alas, milloin talven lumiin, milloin kesäpukuisiin laaksoihin, pitkin jyrkänteitä, yli kuilujen ja läpi vuorten kuljetti juna Jees Uck'ia ja hänen poikaansa etelää kohti. Mutta hän ei peljännyt tuota korskuvaa rautahepoa, eikä hän myöskään joutunut hämilleen Neil Bonnerin kansan ylenmääräisen sivistyksen edessä. Tuntui pikemminkin siltä kuin hän nyt entistä selvemmin olisi pitänyt sitä ihmeenä, että tuon jumalaisen heimon mies oli sulkenut hänet syliinsä. San Franciscon huumaava melu, sen loppumaton laivaliike, sen pauhaavat tehtaat ja ukkosen jyrinää muistuttava katuliike, ei saattanut häntä hämilleen — hän tuli vain paljon paremmin ymmärtämään, kuinka Twenty Milen ja intiaanikylän surullinen yksinäisyys oli vaivannut Neil Bonneria. Ja hän katsahti poikaan, joka piti lujasti kiinni hänen kädestään, ja piti sitä suurena ihmeenä, että oli synnyttänyt hänet sellaiselle miehelle.
Hän maksoi ajurin ja nousi sitten kivirappusia Neil Bonnerin sisäänkäytävän ovelle. Vinosilmäinen japanilainen puhui hänen kanssaan hetken, mutta kun he eivät ymmärtäneet toisiaan, päästi hän hänet sisään ja katosi. Jees Uck jäi seisomaan eteissaliin, jota hän yksinkertaisuudessaan piti talon hienoimpana huoneena — sellaisten tavarain ja kalleuksien säilytyspaikkana, joilla tahdottiin loistaa ja häikäistä. Seinät ja katto olivat öljyttyä ja laudoitettua punapuuta. Lattia oli jäätä liukkaampi, ja Jees Uck etsi itselleen varman seisomapaikan valtavan taljan päällä, joita oli siellä täällä huoneessa ja jotka aiheuttivat turvallisuudentunteen tuolla kiilloitetulla pinnalla. Jykevä takka — hän piti sitä tavattomana ylellisyytenä — ammoitti vastaiselta seinältä. Kokonainen valovirta tulvi hillittynä värjättyjen ikkunanlasien kautta huoneeseen, ja kauimpana hohti valkoinen marmorikuva.
Hän huomasi kaiken tämän ja enemmänkin, kun vinosilmäinen palvelija opasti häntä toiseen huoneeseen — jota hän ehti vain hätäisesti silmätä — ja sen läpi kolmanteen. Nämä molemmat voittivat ensimäisen loistossa. Ja hänestä tuntui, että tuossa suuressa talossa täytyi olla lukematon määrä samallaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä, ja katto oli niin kaukana! Jouduttuaan kosketukseen valkoisen miehen sivistyksen kanssa hän tunsi nyt ensi kerran arkaa kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti sen ilmaa ja laskeutui siellä levolle iltasin. Kaikki, mitä hän näki, oli kaunista, ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että sen takana oli viisautta ja valtaa. Se oli kauneuden muotoihin puettu voiman tuntuva ilmaisu, ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen aavistus.
Ja sitten tuli tuolla kuninkaallisen korkeavartaloinen nainen, jonka päätä ympäröi kultaista aurinkoa muistuttava hiusgloria. Hän näytti lähestyvän Jees Uck'ia ikäänkuin aaltoileva musiikki tyynen veden yli — hänen pukunsa oli itsessään laulu ja hänen vartalonsa keinui laulun poljennossa. Jees Uck oli itse sydäntenvallottaja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista ja John Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, iskeneet silmänsä häneen ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän nyt näki tuon häntä lähestyvän naisen suuret siniset silmät ja raikkaan hipiän, ja arvosteli häntä miehen maun kannalta, tunsi hän itsensä sangen pieneksi ja vähäpätöiseksi verrattuna tuohon loistavaan ja häikäisevään olentoon.
"Te haluatte tavata miestäni?" kysyi nainen ja Jees Uck ihmetteli hänen äänensä puhdasta hopeanhelinää, äänen, joka ei ollut koskaan rumasti torunut murisevia susikoiria eikä tottunut lausumaan kurkkuäänteitä eikä kovettunut myrskyssä ja pakkasessa tai nuotiotulen savussa.
"En", vastasi Jees Uck hitaasti ja ajatuksella, voidakseen lausua ymmärrettävää englanninkieltä. "Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria."
"Ja hän on minun mieheni", sanoi tuo kaunis nainen nauraen.
Se oli siis sittenkin totta! John Thompson ei ollut valehdellut tuona surullisena helmikuun päivänä, kun hän nauroi hänelle ja sulki ovensa hänen nenänsä edessä. Ja samoinkuin hän kerran oli paiskannut Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsen lyödäkseen, samoin hän tunsi tällä silmänräpäyksellä melkein vastustamatonta halua heittäytyä tuon naisen kimppuun ja riistää elämän ja hengen hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uck hillitsi ajatuksensa ja salasi kasvonilmeensä, eikä Kitty Bonner aavistanut, kuinka lähellä äkillistä kuolemaa hän oli vasta ollut.
Jees Uck nyökkäsi merkiksi, että hän ymmärsi, ja Kitty Bonner selitti, että Neiliä odotettiin kotia millä silmänräpäyksellä hyvänsä. Sitten he istuutuivat mukaville tuoleille, ja Kitty koetti saada keskustelua vireille omituisen vieraansa kanssa, ja Jees Uck auttoi häntä vointinsa mukaan.