Äkkiä valkea valovyö aivan kuin heijastajan heittämänä ilmestyi taivaanlaelle. Yö muuttui silmänräpäyksessä aavemaiseksi päiväksi ja tuntui taas palatessaan entistään mustemmalta. Mutta kaakosta päin alkoi näkyä äänetöntä liikettä. Hehkuva, vihertävä valolähde kiehui ja kuohui, vuoroin laskeutuen, vuoroin ylöspäin pyrkien ja ojennellen suuria, ruumiittomia käsiään ylempiä ilmakerroksia kohti. Uudelleen jättiläissalama välähti halki avaruuden, taivaanrannasta sen lakeen ja eteenpäin, yhä eteenpäin, aina toiseen taivaanrantaan asti. Mutta kaari ei kestänyt, ja sen alla ammotti musta yö. Taas uudestaan ilmestyi valo; leveämpänä, kestävämpänä, syvempänä, tuhlaten säteitä oikealle ja vasemmalle se häikäisevänä polkuna tavoitteli taivaanlakea, sivuutti sen ja painui kohti maan toista rantaa. Taivaan silta oli viimein valmiina, ja se kesti.
Tämä valon voitto karkoitti hiljaisuuden maasta, ja kymmentuhatta susikoiraa päästi ilmoille haikean, yksiäänisen ulvonnan. Fronaa vapisutti, ja St. Vincent laski kätensä hänen vyötäisilleen. Nainen tunsi miehen kosketuksen ja samalla epämääräisen onnen värähdyksen. Hän ei vastustellut. Ja susikoirain valittaessa hänen jalkainsa alla ja revontulten räiskyessä hänen päänsä yläpuolella hän painautui lähemmäksi miestä.
"Tarvitseeko minun puhua?" kuiskasi mies.
Frona laski väsyneen päänsä hänen olalleen, ja he katsoivat yhdessä taivaan leimuavaa holvia, jolta tähdet himmenivät ja katosivat. Kiihtyen ja taas laimeten, ikäänkuin valtavan poljennon mukaan sykähdellen loistava väritulva levisi yli taivaan. Korkeuden kangaspuissa kutoutui majesteetillisesta purppurasta ja syvästä merenvihreästä liekehtivin kutein ja säkenöivin loimin hienonhieno, läpikuultava ja satumainen harso, joka kevyesti laskeutui kummeksivan yön silmäin eteen.
Äkkiarvaamatta röyhkeä musta käsivarsi hajoitti taivaan sillan. Valokaari särkyi säpäleiksi. Avautui pimeitä kuiluja; ne laajenivat ja yhtyivät toisiinsa. Värien ja valon voitetut joukot painuivat arasti taivaanrantaa kohden. Yön holvikupu kaareutui jälleen mittaamattoman korkeana, tähdet palasivat yksitellen, ja susikoirien ulvonta alkoi uudelleen.
"Minulla on sinulle niin vähän tarjottavana, rakkaani", sanoi mies miltei katkera sävy äänessään. "Kulkijan epävakainen kohtalo."
Ja nainen otti hänen kätensä, painoi sitä rintaansa vasten ja toisti sanat, jotka eräs jalo nainen ennen häntä oli lausunut: "Maja ja palanen leipää sinun kanssasi, Richard."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
How-Ha oli vain intiaaninainen, jonka esi-isät monissa polvissa olivat olleet raakoja lihan- ja kalansyöjiä, ja hänen siveyskäsitteensä olivat yhtä alkuperäiset ja yksinkertaiset kuin hänen verensä. Mutta hän oli kauan elänyt valkoihoisten keskuudessa ja saanut käsityksen näiden katsantotavoista, ja vaikka hän sielussaan halveksikin heidän tapojaan, niin hän kuitenkin oli niihin täysin perehtynyt. Kymmenen vuotta takaperin hän oli tullut Jakob Welselle keittäjättäreksi ja oli siitä lähtien tavalla tai toisella häntä palvellut. Kun hän nyt eräänä koleana tammikuun päivänä kuultuaan kumean kolkutuksen avasi ulko-oven ja näki tulijan, saivat hänen tylsät kasvonsa järkytetyn ilmeen. Tavallinen ihminen ei olisi niin nopeasti tuntenut vierasta, mutta kova koulu, jossa kuolema yllätti velton ja valpas sai pitää henkensä, oli kehittänyt How-Han huomiokykyä ja muistia.
How-Ha tarkasti edessään seisovaa naista kiireestä kantapäähän. Paksun harson läpi hän näki ainoastaan hehkuvat silmät, hiukset olivat kokonaan peitossa ja parka salasi ruumiin muodot. Mutta How-Ha tuumi ja katsoi uudestaan. Epämääräiset ääriviivat olivat hänelle jostakin tutut. Hän katsahti taas harson peittämiin kasvoihin ja tunsi pään asennon, siitä ei saattanut erehtyä. Sitten How-Han kasvot taas kadottivat kaiken ilmeikkyyden ja hän syventyi tutkimaan aivojensa harvoja komeroita, joihin hänen köyhän elämänsä vaikutelmat olivat koottuina. Siellä ei ollut mitään epäjärjestystä eikä sekasortoa, ei monimutkaisten sielunliikkeitten aikaansaamia ristiriitaisia ja epämääräisiä vaikutelmia, ei sotkuisia oppeja eikä hämmentäviä abstraktioita — vain yksinkertaisia tosiasioita, jotka olivat mukavasti ja sopivasti luokitellut. Menneisyyden varastoista hän silmänräpäyksessä erehtymättä otti esiin, valitsi ja yhdisteli mitä tarvitsi ja tiesi niin kaiken, mitä hänen tuli tietää naisesta, joka seisoi hänen edessään, muisti hänen sanansa ja työnsä, ulkomuotonsa ja menneisyytensä.