"Sen hän on jo laulanut", sanoi Neitsyt.
"Laulakaa te sitten. Olen varma siitä, että te osaatte laulaa."
Hän katsoi Neitsyttä hymyillen silmiin, ja tämä nuori nainen esitti markkinaballaadin taiteellisemmin kuin itse aavistikaan. Fronan tulon aiheuttama painostava mieliala hälveni pian olemattomiin, ja tuvassa laulettiin, juotiin maljoja ja remuttiin kuten ennenkin. Fronakin kosketti toverillisesti huulillaan mehulasin reunaa ja huvitti osaltaan seuraa laulamalla "Annie Laurien" ja "Ben Boltin." Salaa hän pani merkille, miten voimakas juoma sai vähitellen Cornellin ja Neitsyen kokonaan valtoihinsa. Tämä oli hänelle uusi kokemus, ja hän iloitsi siitä, vaikkakin hänen samalla tuli sääli Corlissia, joka oli melko nolo isäntä.
Mutta tämä ei ollut säälin tarpeessa. Hän katsoi Fronaa ja koetti kuvitella mielessään, että joku niistä naisista, joihin hän oli tutustunut äitinsä teekutsuissa, olisi kolkuttanut ovelle ja astunut sisään tänne, niinkuin Frona oli tehnyt. Vielä eilen hänestä olisi ollut kiusallista nähdä Blanchen hierovan hänen jalkojaan, mutta nyt hän oli ylpeä siitä, että Frona salli sen tapahtua, ja tuli myötätuntoisemmaksi Blancheakin kohtaan. Lieneekö juoma vaikuttanut, mutta hän oli löytävinään kätkettyä kauneutta tuon naikkosen kuluneista piirteistä.
Frona oli saanut kuivaneet mokkasiininsa jalkaansa ja seisoi valmiina lähtemään, kärsivällisesti kuunnellen Jake Cornellin viimeistä, änkyttävää maljapuhetta, jota tämä nikotukseltaan tuskin sai lausutuksi.
"Sen miehen — hik! — miehen malja", hän jylisevällä äänellä huusi, "sen miehen — hik! — joka — joka on luonut —"
"Tämän siunatun maan", täydensi Neitsyt.
"Aivan niin, kultaseni. Sen miehen malja, joka on luonut tämän siunatun maan. Eläköön — hik! — eläköön Jak — Jakob Welse!"
"Ja Jakob Welsen tytär", huusi Blanche.
"Hyvä! Nouskaa seisomaan! Pohjaan!"