Mutta St. Vincent ei ollut millänsäkään isäntänsä omituisuuksista, sillä hän vietti enimmän osan aikaansa Tienhaarassa Fronan ja paronin seurassa. Eräänä päivänä hän kuitenkin syyttömästi joutui Borgin raivon uhriksi. Kaksi ruotsalaista, jotka olivat ammuskelleet oravia saaren toisessa päässä, oli tullut Borgin tuvalle tulitikkuja lainaamaan ja pysähtynyt juttelemaan päivänpaisteiselle pihamaalle. St. Vincent ja Borg pitivät heille seuraa, jälkimmäinen silloin tällöin lausuen jonkin yksitavuisen ajatuksen, ja Bella pesi vaatteita taempana, tuvan oven luona. Pesusaavi oli kotitekoinen ja kömpelö ja puolillaankin ollessaan liian raskas naisen kannettavaksi. St. Vincent huomasi Bellan vaivalloisesti retuuttavan sitä ja kiiruhti, häntä auttamaan.

Kantaen saavia välillään he nyt lähestyivät mäentörmää aikoen kaataa veden siitä alas. St. Vincent oli kompastua lumisohjossa, ja saippuavettä roiskahti ilmaan. Bellankin jalka luiskahti, ja sitten vuorotellen milloin toisen, milloin toisen. Bella nauraa hihitti, ja St. Vincent nauroi hänkin. Kevättä oli ilmassa ja heidän veressään, ja tuntui ihanalta elää. Vain talvinen sydän olisi sellaisena päivänä kieltänyt hymyilemästä. Taas Bella luiskahti ja putosi äkkiä istualleen maahan. Molemmat nauroivat iloisesti, ja St. Vincent tarttui hänen molempiin käsiinsä vetääkseen hänet ylös. Mutta yhdellä harppauksella ja vihaisesti karjuen Borg oli heidän kimpussaan, irroitti heidän kätensä ja työnsi St. Vincentin niin kiivaasti syrjään, että tämä horjahti muutamia askeleita taapäin ja oli kaatua. Sitten uudistui taanoisen illan kohtaus, Bella lyyhistyi ja mateli sohjossa, ja hänen herransa seisoi julmistuneena hänen edessään.

"Muistakaa", sanoi hän käheällä kurkkuäänellä kääntyen St. Vincentin puoleen. "Te nukutte ja keitätte ruokanne minun tuvassani. Se riittää! Jättäkää naiseni rauhaan!"

Tämän jälkeen kaikki kävi entistä kulkuaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. St. Vincent karttoi Bellaa ja näytti unohtavan hänen olemassaolonsa. Mutta ruotsalaiset palasivat omaan osaansa saarta nauraen tälle vähäpätöiselle tapahtumalle, joka kerran oli saava niin suuren merkityksen.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kevät lempeine, lämpimine tuulahduksineen oli tullut kuin taikavoimalla ja viipyi nyt lyhyen, unelmoivan hetken, ennen kuin puhkesi kesän täyteen kukkaan. Lumi oli kadonnut alamailta ja laaksoista ja pysytteli enää vain jääpeitteisten harjanteitten pohjoisrinteillä. Jäänlähtö oli käsissä ja jokainen puro tulvillaan. Päivä päivältä aurinko nousi aikaisemmin ja laski myöhemmin, kello kolmelta alkoi valjeta ja yhdeksältä oli vieno hämärä. Pian oli se aika käsissä, jolloin taivas vyöttäytyy kultavyöhön ja keskiyö on valoisa kuin keskipäivä. Pajut ja haavat olivat kauan olleet umpulla ja verhoutuivat paraikaa raikkaaseen, nuoreen vehreyteensä; männyistä tihkui tuore pihka.

Luonto-äiti oli herännyt talviunesta ja ryhtynyt kiireisiin kevättoimiinsa. Sirkat soittelivat öisin hiljaisissa tuvissa, ja aurinko houkutteli esiin hyttyset ontoista puista ja kallionraoista — suuret, surisevat, hyväntahtoiset olennot, jotka olivat saaneet alkunsa menneenä kesänä, maanneet talven tainnoksissa ja nyt virkosivat suristakseen lyhyen hetken ja kuollakseen uudelleen. Kaikki maan ja ilman mateleva, ryömivä ja lentävä elämä heräsi henkiin ja kiiruhti kypsymään, lisääntymään ja kuolemaan. Ne tiesivät kaikki niin hyvin, että kunhan ne ovat hetkisen hengittäneet tätä suloista ilmaa, tulee pitkä, kylmä halla, eivätkä antaneet ajan kulua hukkaan. Törmäpääskyset kaivoivat taas tunneleitaan pehmeihin saviäyräihin, ja rastaat lauloivat kuusien oksilla. Tikka rummutteli lakkaamatta puitten latvoissa, ja syksyllä metsän kätkössä teeri kuherteli ja pöyhisteli upeassa höyhenpuvussaan.

Mutta Yukon-joki ei ollut tietävinäänkään tästä hermostuneesta kiireestä. Sen tuhannet mailit nukkuivat kylmää, jäykkää, kuollutta unta. Etelästä palaavat villihanhiparvet pysähtyivät sen rannalle päästyään, etsivät turhaan katseillaan avovettä ja jatkoivat urheasti matkaansa pohjoista kohti. Siellä täällä vesi oli murtautunut pinnalle, mutta yökylmät saivat sen uudelleen jäätymään. Tarina kertoo, että Yukon kerran pysyi kolme kesää perätysten jäässä, ja siitä, joka on nähnyt joen, ei tämä tunnu niinkään uskomattomalta.

Mutta kesä odotteli hartaasti avovettä, ja uninen Yukon alkoi päivisin ojennella jäykistyneitä jäseniään, niin että natisi. Sinne tänne syntyi jäähän aukkoja, jotka laajenemistaan laajenivat, tai muodostui repeämiä, jotka yhä kasvoivat eivätkä enää jaksaneet jäätyä umpeen. Sitten jää irtautui rannoista ja kohosi mahtavaksi valliksi. Mutta vieläkään joki ei tahtonut myöntyä. Työ oli hidasta, ja ihminen, joka on tottunut hallitsemaan luontoa kääpiöntaituruudellaan ja joka kykenee nostamaan maasta vesipatsaita ja hillitsemään putouksia, ei voinut mitään niille tuhansille ja taas tuhansille miljoonille tonneille jäätä, jotka eivät tahtoneet antaa virran viedä itseään Beringin mereen.

Tienhaarassa oli kaikki valmiina jäidenlähtöä varten. Vesitiet ovat aina olleet valtateistä ensimmäiset, ja Yukon oli koko maan ainoa valtatie. Ne, jotka olivat matkalla jokea ylöspäin, tervasivat ruuhiaan ja varustivat sauvoimiaan rautakärjillä, ja ne, joilla oli matka myötävirtaa, tilkitsivät jokiveneitään ja veistivät kirveillä ja puukoilla vara-airoja. Jakob Welse kuljeskeli joutilaana ja nautti häiriytymättömästä levosta, ja Frona oli hyvillä mielin ja uskoi, että olo teki isälle hyvää. Mutta paroni Courbertin oli kuin kuumeessa. Hänen etelämainen verensä nousi kapinaan pitkän talvilevon jälkeen, ja lämmin auringonpaiste kiihoitti hänen mielikuvitustaan.