"Minä kuulen, kun joku ampuu."
"Mutta näittekö, kuka ampui?"
"E-en, mutta hän sanoi —"
"Riittää jo, kiitos vain", sanoi Frona ystävällisesti, ja skandinaavilainen vetäytyi syrjään.
Syyttäjä vilkaisi papereihinsa. Pierre La Flitche huudettiin esiin.
Solakka ja sulavaliikkeinen, tummaihoinen nuori mies astui pöydän edessä olevalle avoimelle paikalle. Hänellä oli kauniit kasvot ja vilkkaat, ilmeikkäät silmät, jotka ujostelematta katsoivat kaikkialle. Ne pysähtyivät hetkeksi Fronaan eivätkä salanneet vilpitöntä ihailua, ja Frona hymyili ja nyökäytti puoleksi päätään, sillä hän piti nuorukaisesta ensi silmäyksestä asti, ja hänestä tuntui siltä, kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Mieskin hymyili, ja hänen ylähuulensa taipui paljastaen rivin kauniita, lumivalkoisia hampaita.
Vastaukseksi tavanmukaisiin valmistaviin kysymyksiin hän totesi, että hänellä oli isänsä nimi ja että isä oli muinaisten metsänkävijäin jälkeläinen. Hänen äitinsä — mies kohautti olkapäitään, ja valkoiset hampaat tulivat taas näkyviin — oli alkuasukas. Hän, Pierre La Flitche, oli syntynyt jossakin aroilla, hän ei tarkalleen tiennyt missä, erään metsästysretken kestäessä. Oui, hän oli tullut maahan jo Jack Mc Questionin aikana Kalliovuorten yli Isolta Orjajärveltä.
Kun häntä pyydettiin kertomaan, mitä tiesi puheenaolevasta asiasta, mietti hän hetkisen ikäänkuin tuumien, miten olisi paras aloittaa.
"Keväällä hyvä nukkua ovi auki", hän alkoi, ja hänen sanansa sointuivat kirkkaina kuin huilun ääni, ja hänen ääntämisessään saattoi tuon tuostakin havaita jätteitä esi-isien muukalaisesta kielenkäytöstä. "Ja niin minä nukuin viime yönä. Mutta minun uneni kuin kissan. Lehti putoo puusta tai tuuli suhahtaa — heti minun korvani kuiskaa sen minulle, kuiskaa, kuiskaa kaiken yötä. Ensimmäinen pamahdus" — hän napsautti sormillaan — "ja minä heti valveilla ja juoksen ovelle."
St. Vincent kumartui Fronan puoleen. "Se ei ollut ensimmäinen laukaus."