"Kuten jo sanoin, jouduimme hänen takiansa alituisiin ikävyyksiin. Nyt on niin, että minä läpi koko elämäni olen joutunut veden kanssa tekemisiin — enkä näytä koskaan pääsevän siitä — ja mitä enemmän joudun sen kanssa tekemisiin, sitä huonommin tulen sen kanssa toimeen. St. Vincent tiesi tämän, ja vaikka hän itse on taitava soutaja, niin hän jätti minut yksin laskemaan Box Canyonin koskesta ja kiersi itse rantoja pitkin. Seuraus oli, että ajoin kumoon, kadotin puolet matkavarustuksistamme ja kaiken tupakan, ja sitten hän päälle päätteeksi vielä kehtaisi torua minua. Pian sen jälkeen hän joutui riitaan Le Barge-järven stick-intiaanien kanssa, ja meille oli molemmille vähällä käydä huonosti."
"Miten niin?" kysäisi Bill Brown.
"Kaikkeen oli syynä kaunis naisihminen, joka katsoi häneen liian lempeästi. Kun olimme suoriutuneet siitä pälkäästä, niin minä pidin hänelle saarnan naisista yleensä ja intiaaninaisista erittäinkin, ja hän lupasi parantaa tapansa. Sitten meillä taas oli kuuma ottelu Little Salmonin intiaanien kanssa. Hän oli ollut varovaisempi tällä kertaa ja salannut vehkeensä minulta, mutta minä vainusin ne. Hän sanoi, että heimon poppamies oli syynä kaikkeen, mutta minä tiesin, ettei mikään saa poppamiestä niin raivostumaan kuin se, että heimon naisia ahdistellaan, ja muu sellainen. Kun minä läksytin hänet isällisesti, niin hän tulistui ja minä sain viedä hänet rannalle ja antaa hänelle selkään. Sitten hän oli pahalla tuulella aina kunnes tulimme Reindeer-joen suulle, missä leirikunta siwasheja oli lohia pyydystämässä. Mutta hän ei ollut unohtanut selkäsaunaansa, ja vaikka minä en sitä silloin tietänyt, niin hän vain odotti tilaisuutta saadakseen maksaa sen minulle korkoineen takaisin. — No niin, ei voi kieltää, että hänellä on merkillinen kyky saada naiset ihastumaan itseensä. Hänen ei tarvitse muuta kuin viheltää niinkuin koiralle, niin ne jo ovat valmiit. Se on hyvin ihmeellinen kyky se. Siellä leirissä oli muuan siwash-tyttö, kaunis ja veitikkamainen kuin mikäkin, Bellan jälkeen ihanin intiaaninainen, jonka koskaan olen nähnyt. St. Vincent luultavasti pani paulojaan hänelle, koska hän viipyi leirissä kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Hänhän on naisiin menevä — — —"
"Riittää jo, mr Bishop", keskeytti puheenjohtaja. Hän oli turhaan tarkannut Fronan liikkumattomia kasvoja, mutta sitten kääntänyt huomionsa hänen käteensä, jonka hermostuneet liikkeet toivat ilmi, mitä kasvot olivat salanneet. "Riittää jo, mr Bishop! Olemme kai saaneet kylliksemme naisista."
"Olkaa hyvä ja antakaa todistajan lopettaa puheensa", sanoi Frona rauhallisesti. "Se tuntuu hyvin tärkeältä."
"Tiedättekö te, mitä nyt aion sanoa?" kysyi Del kiivaasti puheenjohtajalta. "Vai ette? Pitäkää sitten suunne kiinni!"
Bill Brown aikoi jo rientää estämään riitakumppaneja käsikähmästä, mutta puheenjohtaja pysyi tällä kertaa rauhallisena, ja Bishop jatkoi:
"Minä olisin jo ennättänyt kertoa koko pyssyjutun puhumattakaan naisista ja muusta, ellette te olisi keskeyttänyt minua. No niin, kuten sanoin, oli hänellä kosto mielessä, ja kerran, kun en aavistanut mitään pahaa, hän iski minua pyssynperällä kalloon. Olimme juuri lähdössä eräästä pysähdyspaikasta, hän heitti naisen kanoottiin ja työnsi sen rannasta. Tiedätte kaikki, millaista Yukonin mailla oli vuonna '88. Ja sinne minä jäin ypö yksin ilman mitään, mitä ihminen tarvitsee elääkseen, tuhannen mailin matkan päähän ihmisasunnoista. Mutta minä suoriuduin, yhdentekevää miten, ja hän suoriutui myös. Olette kaikki kuulleet hänen Siperian seikkailuistaan. Niistäkin minä satun tietämään yhtä ja toista."
Hän pisti kätensä turkkinsa suureen taskuun ja veti esiin likaisen, nahkakantisen kirjan, joka näöstä päättäen oli ehtinyt kunnioitettavaan ikään.
"Tämän minä sain Pete Whipplen — Eldoradon Whipplen — muijalta. Se on ollut hänen isänsä tai isoisänsä sedän oma, yhdentekevään kumman, ja jos täällä olisi joku, joka osaa lukea venäjää, niin voisimme tarkasti tutustua tuohon Siperianmatkaan. Mutta kun ei täällä ole ketään —"