"Sanokaa meille, minä vuonna se on painettu", neuvoi Del.
"Varsovassa vuonna 1807."
Kullankaivaja kääntyi voitonriemuisesti joukon puoleen. "Kuulitteko?
Pitäkää nyt se mielessänne, 1807, älkää unohtako!"
Paroni kävi käsiksi ensimmäiseen lauseeseen. "Tamerlan oli kaikkeen syypää", alkoi hän vaistomaisesti käyttäen käännöksessään sanamuotoa, joka oli hänelle ennalta tuttu.
Ensi sanat kuullessaan Frona kalpeni ja pysyi valkeana kuin palttina niin kauan kuin lukemista kesti. Kerran hän salaa vilkaisi isäänsä ja oli iloinen siitä, että tämä tuijotti suoraan eteensä, sillä hän ei olisi kestänyt isän katsetta sillä hetkellä. Toisaalta hän varsin hyvin tiesi, että St. Vincent ei kääntänyt katsettaan hänestä, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaankaan, eikä St. Vincent nähnyt muuta kuin liidunvalkeat, ilmeettömät kasvot.
"Kun Tamerlan kulki kautta Itä-Aasian", luki Courbertin hitaasti, "hävitti hän tulella ja miekalla valtakuntia ja kaupunkeja maan tasalle ja hajoitti heimoja kuin — kuin tuhkaa tuuleen. Suuri kansakunta kulki sekasortoisina joukkoina yli maan paeten valloittajien tieltä — ei, ei — paeten hurjien valloittajien verenhimoa ja asettui kauas Siperiaan, jonka pohjois- ja itäosiin, arktisen alueen rajoille, siten syntyi hajanainen mongolilainen asutus."
"Hypätkää muutamia sivuja eteenpäin", neuvoi Bill Brown, "ja lukekaa paikoitellen. Tämä ei saa kestää koko yötä."
Courbertin seurasi neuvoa. "Rannikon asukkaat ovat eskimoja, iloista, rauhallista kansaa. He kutsuvat itseään nimellä Oukilion eli Merenmiehet. Heiltä minä ostin koiria ja ruokaa. Mutta he ovat Chow-Chuen-kansan, sisämaassa asuvan ja Hirvimiehiksi nimitetyn heimon alamaisia. Chow-Chuen-heimo on hurjaa, sotaista väkeä. Heti, kun lähdin rannikolta, he hyökkäsivät kimppuuni, riistivät minulta kaikki tavarani ja tekivät minut orjaksi." Hän käänsi muutamia lehtiä. "Saavutin aseman heidän johtomiestensä joukossa, mutta en silti päässyt sen lähemmäksi vapauttani. Viisauteni oli heille niin suureksi hyödyksi, että he eivät suostuneet päästämään minua — — Vanha Pi-Une oli mahtava päällikkö, ja he päättivät, että minun piti naida hänen tyttärensä Ilswunga. Ilswunga oli likainen olento. Hän ei tahtonut kylpeä ja käyttäytyi epämiellyttävästi — — Minä nain Ilswungan, mutta hän oli minun vaimoni vain nimeltä. Sitten hän kanteli isälleen, vanhalle Pi-Unelle, ja tämä suuttui kauheasti — — — Ja heimojen kesken syntyi epäsopua, mutta lopulta minä viekkauteni ja — ja neuvokkuuteni avulla tulin mahtavammaksi kuin olin ollutkaan, eikä Ilswunga enää valittanut, sillä minä opetin hänelle korttipelejä, joilla hän voi huvitella."
"Riittääkö tämä?" kysyi Courbertin.
"Riittää", vastasi Bill Brown. "Mutta odottakaahan! Sanokaahan vielä kerta, minä vuonna kirja ilmestyi?"