"Huomenta", hän sanoi tervehdykseksi. "Kyllä teidän kasvoistanne näkyy, että olette nukkunut yönne mainiosti mutta minua te ette voi siitä kiittää."
"Ette kai vain ollut huolissanne?" kysyi Frona.
"Huolissaniko? Teidänkö takianne, joka kuulutte Welsen sukuun? Kuka? Minäkö vai? En kuolemakseni! Minulla oli aivan tarpeeksi työtä antaessani Crater Laken kuulla, mitä siitä ajattelin. Minä en siedä vettä. Johan sen teille sanoin. Aina se tekee minulle kiusaa — mutta en minä sitä silti pelkää."
"Hei, Pete!" Hän kääntyi intiaanien puoleen. "Eteenpäin ja hyvää kyytiä! Meidän pitää olla Lindermanin järvellä puolenpäivän aikana."
"Frona Welse?" Vance Corliss toisti nimeä itsekseen.
Koko juttu tuntui hänestä kuin unelta, ja hän kääntyi katsomaan tytön jälkeen vakuuttaakseen itselleen, että se oli täyttä totta. Del Bishop ja intiaanit olivat jo kadonneet näkyvistä kallioseinämän taa. Frona kiersi juuri sen juuren alitse. Aurinko valaisi häntä kirkkaasti, ja hän erottautui loistavana kallioseinän tummaa taustaa vastaan. Hän heilautti vuorisauvaansa ja kääntyi Vance Corlissin nostaessa lakkiaan kallionkielekkeen taa ja katosi näkyvistä.
VIIDES LUKU.
Jakob Welse oli todellakin mahtava ja merkillinen mies. Hän oli jättiläisliikemies maassa, jossa ei ollut kauppaa, yhdeksännentoista vuosisadan täysin kehittynyt tuote yhteiskunnassa, joka oli yhtä alkuperäinen kuin muinoisten vandaalien. Teollisuuden mahtavana, yksinoikeutettuna valtiaana hän hallitsi riippumattominta ihmisjoukkoa, mikä koskaan on kaikilta maan ääriltä kokoontunut samalle seudulle. Taloudellisen elämän lähetyssaarnaajana, kaupan Pyhänä Paavalina hän julisti tarkoituksenmukaisuuden ja voiman oppia. Hän uskoi ihmisen luonnollisiin oikeuksiin, oli itse kansanvaltaisuuden kannattaja — ja joka miehen täytyi alistua hänen yksinvaltansa alle. Jakob Welsen ja kansan hyväksi, Jakob Welsen kautta, se oli hänen hallitusohjelmansa, hänen kirjoittamaton evankeliuminsa. Omin voimin hän oli laajentanut valtaansa, kunnes se ulottui alueille, jotka vastasivat toistakymmentä Rooman maakuntaa. Hänen ukaasinsa saivat väestön luoteen ja vuoksen tavoin liikehtimään sadantuhannen mailin laajuisella alueella, ja kaupunkeja kasvoi maasta ja katosi hänen käskystään.
Ja kuitenkin hän oli yksinkertainen mies. Hän näki ensi kerran päivän valon La Plata joen varrella leviävällä aavikolla sinisen taivaan alla, missä maan vihreä ruoho hyväili hänen alastonta pikku ruumistaan. Ensimmäiseksi hänen silmänsä kohtasivat hevoset, jotka yhä satuloituina lempeästi kummeksuen katsoivat ihmettä. Sillä hänen isänsä, joka oli turkismetsästäjä, oli vain poikennut tieltä, jotta hänen vaimonsa saisi rauhassa synnyttää. Tunnin tai parin kuluttua nuo kaksi, joita nyt oli kolme, olivat taas hevosten selässä ja saavuttivat pian toverinsa. Matka ei ollut viivästynyt, aikaa ei ollut menetetty. Seuraavana aamuna hänen äitinsä keitti suuruksen leiritulella ja ratsasti sitten viidenkymmenen mailin matkan auringonlaskuun asti.
Metsästäjä-isä polveutui sitkeästä walesilaisesta heimosta, joka menneinä aikoina oli vähitellen muuttanut Ohioon ahtaaksi käyneestä Idästä, ja äiti oli Ontarioon muuttaneiden irlantilaisten siirtolaisten tytär. Molemmilta vanhemmiltaan hän peri vaeltamishalun, kuumeentapaisen innon päästä eteenpäin, niin kauas kuin mahdollista. Elämänsä ensimmäisenä vuonna, ennenkuin vielä oli oppinut käyttämään jalkojaan, Jakob Welse oli hevosen selässä kulkenut läpi tuhannen mailin laajuisen aavikon ja viettänyt talven metsästysmajassa pohjoisessa, Punaisen joen lähteillä. Mokkasiinit olivat hänen ensimmäiset jalkineensa, hirvenrasva hänen ensimmäinen mieliruokansa. Ensimmäiset yleiskäsitteet, jotka hän itselleen loi, olivat, että maailman muodostivat suuret erämaat ja valkeat aavikot ja että siinä asui intiaaneja ja valkeita metsästäjiä, sellaisia kuin hänen isänsä. Kaupunki oli ryhmä hirvennahoista tehtyjä asumuksia, kauppapaikka sivistyksen tyyssija ja kaupanhoitaja melkein itse kaikkivaltias Jumala. Joet ja järvet olivat olemassa etupäässä sen vuoksi, että ihminen saisi kulkea niitä pitkin. Tältä kannalta hän ei voinut käsittää vuorten tarkoitusta, mutta hän ei antanut niiden häiritä itseään, vaan luki ne selittämättömien asioitten luokkaan. Ihmiset kuolivat joskus. Mutta heidän lihansa ei kelvannut syötäväksi, ja heidän nahkansa oli arvoton, — ehkäpä sen vuoksi, että se ei ollut karvainen. Eläinten nahat olivat sitä vastoin kallisarvoiset, ja jos niitä oli jonkun verran, saattoi niillä ostaa koko maailman. Eläimet olivat luodut ihmisten pyydettäviksi ja nyljettäviksi. Hän ei tiennyt, miksi ihmiset olivat luodut — ellei kenties kauppamiestä varten.