"Miten se tapahtui?" hän jatkoi. "Hän auttoi kai teidät jonkin
hengenvaarallisen jyrkänteen yli tai jotain sen kaltaista, eikö niin?
Sanokaa, että hän teki sen! Ettekä te ole hiiskunut sanaakaan, mr
Corliss! Kertokaa pian, minä kuolen uteliaisuudesta!"
"Ei mitään sen kaltaista", kiiruhti Corliss vastaamaan. "Se oli aivan vähäpätöinen asia. Minä — se on me —"
Häntä melkein peloitti, kun Frona keskeytti hänet. Kuka saattoi tietää, mitä tämä merkillinen tyttö sanoisi.
"Hän osoitti minulle vieraanvaraisuutta, siinä kaikki", hän sanoi. "Ja minä vakuutan, että hänen paistetut perunansa ovat suurenmoiset ja hänen kahvinsa oivallista — kun on hyvin nälkä."
"Kiittämätön!" onnistui Corliss saamaan kuuluville ja ehti parahiksi saamaan hymyilevän katseen palkakseen, ennen kuin hänet esiteltiin eräälle komealle ratsupoliisiupseerille, joka seisoi uunin edessä keskustellen elintarvekysymyksestä pienen, vilkkaan miehen kanssa. Viimeksi mainittu oli silmin nähtävästi sekä tottumaton että tyytymätön valkeaan paidanrintaan ja kovaan kaulukseen.
Corliss, joka oli sattunut saamaan seurustelutaidon perintönä, kulki luontevasti ryhmästä toiseen Del Bishopin häntä suuresti kadehtiessa. Tämä istui jäykkänä ensimmäisellä tuolilla, jonka oli sattunut keksimään, ja odotti kärsivällisesti, että joku jättäisi hyvästi, jotta hän saisi nähdä, kuinka tämän toimituksen tuli tapahtua. Hän oli kuvitellut suurimman osan mielessään, tiesi, kuinka monen askelen päässä ovelta hän oli, ja oli vakuutettu siitä, että hänen tuli sanoa hyvästi Fronalle, mutta ei tiennyt, pitikö hänen antaa kättä koko seuralle vai eikö. Hän oli vain pistäytynyt Fronaa tapaamaan ja kysymään, miten hän jaksoi, ja oli pahaa aavistamatta joutunut seuraan.
Keskusteltuaan juuri erään miss Mortimerin kanssa Ranskan symbolistisen koulun rappeutumisesta Corliss äkkiä joutui Del Bishopin lähettyville. Kullankaivaja tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka hän silmänräpäyksen ajan oli nähnyt seisovan teltan ovella Happy Campissa. Ja hän oli äärettömän kiitollinen hänen vieraanvaraisuudestaan Fronaa kohtaan tuona yönä, jolloin hän itse oli joutunut tuuliajolle. Sillä kaikki Fronalle osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä häntäkin kohtaan, ja hän muistaisi sen totta totisesti niin kauan kuin hänellä olisi peitteen palastakaan. Hän toivoi, ettei isäntä itse ollut joutunut kärsimään. Miss Frona oli kertonut, että siellä oli vähän vuodevaatteita, mutta eihän silloin ollut kylmä yö, vaikka tuuli kovasti, niin että ei kai heidän ollut tarvinnut pahoin palella. Keskustelun aihe tuntui Corlissista niin vaaralliselta, että hän heti tilaisuuden sattuessa lähti tiehensä ja jätti kullankaivajan kaipaamaan ovea.
Mutta Dave Harney, joka ei ollut tullut vahingossa, varoi istuutumasta. Hän oli Eldoradon kuninkaita ja piti velvollisuutenaan elää sen arvon mukaisesti, jonka hänen miljoonansa seuraelämässäkin olivat hänelle hankkineet. Ja vaikka hän ei tietänytkään seuraelämän hienouksista muuta, kuin että piti käyttää riippuvia kellonvitjoja, ja vaikka kaikki hänen kokemuksensa oli kotoisin juomaseuroista, niin hän kuitenkin omasta mielestään oli hyvin onnistunut seuramies, oikea salonkisankari. Nokkelana hän liikkui paikasta toiseen pitkin, laahustavin askelin ja puettuna räikeänväriseen pukuun ja jutteli jokaisen kanssa, joka hänen tielleen sattui. Miss Mortimer, joka puhui Pariisin ranskaa, veti hänet syrjään ja alkoi keskustella symbolisteistaan, mutta hän antoi takaisin kanadalaisella sekasotkumurteella ja jätti neidin suu auki miettimään ehdotusta, että neiti möisi hänelle kaksikymmentäviisi naulaa sokeria, valkoista tai ruskeata. Mutta miss Mortimer ei suinkaan ollut ainoa, jolle tämä ehdotus tehtiin, sillä kaikki keskustelut hän taitavasti johti ruokaan ja lopulta tuohon ikuiseen ehdotukseen. "Valkoista tai ruskeata", hän joka kerta iloisesti lopetti keskustelunsa ja jatkoi matkaansa seuraavan uhrin luo.
Mutta varsinaisesti hän kuitenkin kruunasi seuraelämässä saavuttamansa menestyksen pyytäessään Fronaa laulamaan tuon liikuttavan laulun "Sun tähtes jätin kodin armahan." Frona ei sitä tuntenut, mutta hän pyysi Dave Harneytä hyräilemään sävelen, jotta hän osaisi säestää häntä. Daven äänessä oli enemmän voimaa kuin kauneutta, ja Del Bishop, joka lopultakin vapautui noloudestaan, yhtyi kähein äänin kertosäkeihin. Tämä vaikutti häneen niin virkistävästi, että hän jätti tuolinsa, ja kun hän viimein tuli kotiin, niin hän potkaisten herätti unisen asuintoverinsa saadakseen kertoa, miten hurjan hauskaa hänellä oli ollut Welsellä. Mrs Schoville nauraa hihitti ja piti laulua "niin erikoisena", ja kun ratsupoliisiupseeri ja muutamat muut englantilaiset isänmaanystävät alkoivat laulaa "God Save the Queen" ja "Rule Britannia", ja ameriikkalaiset vastasivat laulamalla "My Country", "Tis Of Thee" ja "John Brown", niin hän sai useita tilaisuuksia pitää kaikkea "niin erikoisena." Sitten paksu Alec Beaupien ehdotti marseljeesia, ja vihdoin seurue lähti kotimatkalle laulaen "Die Wacht am Rhein" kylmässä talviyössä.
"Älkää toiste tulko näinä iltoina", kuiskasi Frona Corlissille heidän erotessaan. "Me emme ole vaihtaneet kolmea sanaa, ja minä tiedän, että meistä tulee hyvät ystävät. — Onnistuiko Dave Harneyn saada teiltä sokeria?"