"Kiitos", vastasi tyttö herttaisesti hymyillen, sillä hän piti siitä, mikä tuli suoraan sydämestä.
Mies keskeytti soutunsa ja otti veneen pohjalta vedessä uiskentelevan tyhjän säilykepurkin.
"Kyllä olisi paras, jos te vähän ammentaisitte vettä", hän sanoi heittäen sen tytölle, "se vuotaa vielä pahemmin nyt sen pinnistyksen jälkeen."
Frona hymyili itsekseen, kääri hameensa ja ryhtyi työhön. Joka kumarrukselta taivaanrannan jäätikköhuippuiset vuoret nousivat ja laskivat kuin mahtavat aallonharjat. Silloin tällöin hän lepuutti selkäänsä ja katseli milloin liikkeen vilinää rannalla, jota he lähestyivät, milloin tuulensuojaista merenpoukamaa, jossa parikymmentä suurta höyrylaivaa oli ankkurissa. Kaikkien näiden ja rannan välillä risteili laumoittain tasapohjaisia kuormaveneitä, lotjia, kanootteja ja kaikenlaatuisia pikkualuksia lakkaamatta edestakaisin. Ihminen, mahtava työntekijä, tässä osoitti voimaansa vihamieliselle ympäristölle, ajatteli Frona, ja hänen mieleensä johtuivat mestarit, joiden ajatuksiin hän oli tutustunut oppitunneilla ja öisin omin päin lueskellessaan. Hän oli aikansa kypsynyt lapsi, jolla oli selvät käsitteet ulkomaailmasta ja sen ilmiöistä. Ja hän rakasti tätä maailmaa ja kunnioitti sitä syvästi.
Del Bishop oli joksikin aikaa vaiti syventynyt työhönsä ja katkaissut hiljaisuuden vain airojen loiskeella, mutta äkkiä hän näytti saaneen päähänpiston.
"Te ette ole sanonut minulle nimeänne", sanoi hän kohteliaasti.
"Nimeni on Welse", vastasi hänen seuralaisensa, "Frona Welse."
Miehen kasvoille levisi syvä kunnioitus, joka näytti kasvamistaan kasvavan. "Oletteko — te — Frona — Welse —", lausui hän hitaasti. "Ei suinkaan Jakob Welse ole teidän isäukkonne?"
"On kyllä; minä olen Jakob Welsen tytär, nöyrin palvelijanne."
Soutaja työnsi huulensa pitkään, matalaan vihellykseen merkiksi siitä, että hän käsitti tilanteen, ja lakkasi soutamasta. "Istuutukaahan nyt äkkiä takaisin paikallenne ja ottakaa jalat pois vedestä", komensi hän. "Ja antakaa se purkki tänne!"