Corliss huomasi, että heidän ajatuksensa olivat kulkeneet samoja teitä, ja vastasi: "Voi näitä vilua ja nälkää vastaan kamppailevia urhoja! Minusta on niin helppo käsittää, että maailmaa hallitsevat rodut ovat tulleet juuri pohjolasta, joka miehilleen kasvattaa voimakkaan uskalluksen ja kestävyyden, järkähtämättömän uskon ja kärsivällisyyden."
Frona loi häneen kaunopuheisen katseen.
"Me iskimme miekoin", lausui Corliss, "ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat."
"Mutta tunnetteko te myös tämän kaiken, Vance?"
"Luulen, että alan tuntea. Pohjola on opettanut minua ja opettaa yhä. Vanha saa uuden merkityksen. Mutta en sittenkään tiedä. Se on kuin ääretöntä itsensäihailua, suurenmoista unta."
"Mutta ettehän te ole mongoli ettekä neekeri ettekä polveudukaan heistä."
"Niin, minä olen isäni poika, ja sukuni palautuu noihin meren kuninkaihin, jotka eivät koskaan maanneet savuisten kattohirsien alla eivätkä tyhjentäneet simamaljaa kotoisen lieden ääressä. Täytyy olla jokin syy, miksi mustat rodut ovat takapajulla, miksi germaanit ovat levinneet laajemmalle kuin mikään muu rotu koskaan on levinnyt. Rodun perinnön täytyy merkitä jotain, muuten minäkään en olisi totellut sitä ääntä, joka kutsui minua tänne kauas pohjolaan."
"Se on suuri rotu, Vance! Puolet maasta on sen perintöä ja koko meri. Ja kaiken tämän se on saavuttanut muutaman kymmenen miespolven aikana, ajatelkaahan, ja tänä päivänä se ulottuu laajemmalle kuin koskaan. Hävittäjä ja musertaja kansankuntien joukossa! Rakentaja ja lakiensäätäjä! Vance, minun rakkauteni rotua kohtaan on intohimoinen, mutta Jumala antaa sen anteeksi, sillä siinä tunteessa ei ole mitään alhaista. Suuri rotu, suuret tarkoitusperät! Ja jos se kerran musertuu, niin se on musertuessaankin suuri. Muistatteko:
"Ygdrasilin saarni taipuu, mutta ei vielä taitu, vanha puu huokaa, ja Jötun Loke pääsee kahleistaan. Varjot voihkivat Helin tiellä, kunnes Surtin liekit ovat nielleet puun. Hrym purjehtii idästä, vedet kuohuvat, maailman käärme kiemuroi raivoissaan. Käärme ruoskii vettä, kotka kirkuu ja nokkii kuolleitten ruumiita. Nalgfarin alus levittää purjeensa. Surt tulee etelästä leiskuvin liekein, hänen miekastaan välkkyy Val-jumalan aurinko!"
Corlissista tuntui siltä, kuin olisi hänen vieressään kulkeva, turkkeihin puettu Frona ollut valkyria, joka leijaili ihmisten ja jumalien viimeisen häviön yllä, ja hän tunsi viehättyneenä veren oudosti, kiihoittavasti virtailevan suonissaan.