"Häh", mörähti kullankaivaja. Sitten hän veti syvän henkäyksen.
"Ettekö nyt tunne appelsiinien tuoksua?"
KUUDESTOISTA LUKU.
Jouluviikon alussa alkoi tulva French Hillille. Corliss ja Bishop eivät olleet kiirehtineet kertomaan löydöstään; he tutkivat paikan tarkasti, ennenkuin mittasivat alueet, ja antoivat vain muutamille harvoille läheisille tuttaville salaisuudesta tiedon. Näitä olivat Harney, Trethaway, muuan vastatullut hollantilainen, jolta pakkanen oli vienyt molemmat jalat, pari upseeria, eräs Del Bishopin hyvä ystävä, jonka kanssa hän oli ollut kullanhaussa Blanck Hills Countryssä, tienristeyksessä asuva pesijävaimo ja — Lucile. Hän joutui mukaan Corlissin toimesta, joka itse mittasi ja merkitsi hänen alueensa; eversti sai sen sijaan tehtäväkseen viedä hänelle perille kutsun tulla rikastumaan.
Maan tavan mukaan nämä osalliset tarjoutuivat luovuttamaan puolet voitostaan molemmille löytäjille. Corliss ei suostunut ehdotukseen. Del oli samaa mieltä, vaikkakaan ei samoista siveellisistä vaikuttimista. Hänellä oli ilmankin tarpeeksi. "Minä saan näinkin kaksi kertaa suuremman hedelmätilan ostetuksi kuin olin tuuminut", hän selitti, "ja jos saisin enemmän rahaa, niin en totta totisesti ymmärrä, mitä minä sillä tekisin."
Suuren kultalöydön jälkeen Corliss piti luonnollisena, että hänen piti hankkia toinen palvelija, mutta kun hän eräänä päivänä toi telttaan teräväsilmäisen kalifornialaisen, vimmastui Del.
"Ei ikimaailmassa!" hän huusi raivoissaan.
"Mutta tehän olette nyt rikas mies", vastasi Vance, "eikä teidän tarvitse tehdä työtä."
"Rikas, hitto vieköön", karjui toinen. "Välipuhe on sellainen, että te ette saa erottaa minua palveluksestanne, ja minä aion pysyä siinä juuri niin kauan kuin minua haluttaa — ymmärrättekö?"
Perjantaiaamuna kaikki osakkaat kokoontuivat valtion asiamiehen luo saadakseen osuutensa merkityiksi kirjoihin. Uutinen levisi heti kaikkialle, viiden minuutin kuluttua olivat ensimmäiset matkalla paikalle, ja puolta tuntia myöhemmin koko kaupunki oli jalkeilla. Estääkseen mielivaltaisuutta, kuten rajapaalujen siirtoa ja julistusten hävittämistä löytöalueellaan, Vance ja Del saatuaan asiansa valtion asiamiehen luona suoritetuiksi lähtivät paikalle. Mutta koska heillä oli hallituksen sinetit omistuskirjoissaan, eivät he pitäneet kiirettä, ja keskeytymätön ihmisvirta riensi heidän ohitseen. Puolitiessä Del sattui katsahtamaan taakseen ja näki St. Vincentin, joka nopein askelin ja asiaankuuluva reppu selässä kiiruhti eteenpäin. Juuri sillä kohden tie teki jyrkän mutkan, eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
"Älkää sanoko minulle mitään. Olkaa niinkuin ette tuntisi minua", varoitti Del kiivaasti ja veti puhuessaan karvalakin kasvoilleen, niin että oli aivan mahdotonta tuntea häntä. "Kas, tuolla on avanto! Painautukaa vatsallenne juomaan ja olkaa niinkuin ette näkisi mitään. Ja jatkakaa sitten yksin matkaanne. Minulla on nyt täällä omia asioita järjestettävänä. Ja äitinne rakkauden kautta, älkää sanoko sanaakaan minulle eikä tuolle otukselle. Älkää näyttäkö sille naamaanne!"