Paikkahousuinen mies pudisti sydämellisesti hänen kättään, mutta hänen epäilevästä katseestaan saattoi huomata, ettei hän tuntenut tyttöä.
"Mitä, ettekö te enää tunne minua?" tämä jutteli. "Niin älkää yrittäkökään väittää tuntevanne! Ellei täällä olisi niin paljon katselijoita, niin minä rutistaisin teitä, te vanha karhu! Ja sitten iso karhu tuli kotiin pikku karhujen luo" — lausui hän juhlallisesti — "ja pikku karhut olivat hyvin nälissään. Ja iso karhu sanoi: 'Arvatkaapas, mitä minä olen teille tuonut, lapsukaiset!' Ja pikku karhut arvailivat mikä marjoja, mikä lohta, mikä villisikaa. Silloin iso karhu nauroi: huh-huh-huu, ja sanoi: 'Enpä, vaan kiltin, suuren, paksun ihmisen'."
Kuuntelijan kasvoista saattoi huomata, että jokin kaukainen muisto vähitellen alkoi herätä, ja Fronan lopettaessa puheensa hän siristeli silmiään ja nauroi omituista mykkää naurua.
"Totisesti, kyllä minä tiedän, että tunnen teidät", selitti hän, "mutta en kuolemakseni saa mieleeni, kuka te olette."
Frona osoitti varastorakennusta ja katsoi häneen tarkasti.
"No nyt minä sen keksin!" Hän astui askelen taaksepäin ja mittaili tyttöä silmillään kiireestä kantapäähän, kunnes hänen kasvonsa äkkiä saivat pettyneen ilmeen. "Ei, se ei ole mahdollista. Minä erehdyin. Te ette milloinkaan ole voinut asua tuossa hökkelissä." Hän osoitti Peukalollaan varastorakennusta.
Frona nyökäytti vakuuttavasti päätään.
"Oletteko te siis todella itse siinä, te pieni äiditön sydänkäpynen, jonka kultatukkaa minä niin monta kertaa olen selvitellyt? Tuo pikku veitikka, joka juoksenteli täällä kaikkialla paljain jaloin ja säärin?"
"Olen, olen", vakuutti Frona iloisesti.
"Se pikku paholainen, joka varasti koiravaljakon ja mennä huristi solan tuolle puolen tulisimpaan talvipakkaseen nähdäkseen, loppuiko maailma siellä, niinkuin vanha Matt Mc Carthy saduissaan oli hänelle kertonut?"