"Avarat tilat tuo koira tarvitsee", sanoi Steve seuraavana päivänä.
"Jätetään se maihin."
Niin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle rantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää koiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää niitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet, mutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne, että pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti sataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve ja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin pääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt. Merkki oli mennyt.
Kolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla Dawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri rantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan jotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin tarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki karvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä kylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli poliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän epäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan tuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti meidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme, sillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme tavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen vartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme menimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä odottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä kesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten totta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi ensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän pohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä ja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa syntyi katsoessani sen silmiin.
Nyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa oli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen Chilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja panimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla laiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin. Emme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin olimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se koira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun vastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se vahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista koirista kaksi makasi kuolleena.
Näin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan hirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin kuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär. Kun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle, tyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten saapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä kaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve ja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen. Sen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.
Kerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin yhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja puoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren. Kolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto. Merkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti varpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi kultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.
Vuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä pyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin. Olimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme saaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa, kuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla — erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja lähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja ilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve puheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla istuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat meiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja näytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä irti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan. Ja miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja mistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin? Nähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa jälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi käydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman pelkäsimme.
Vedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä me myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin lähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on tuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä, ei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai yhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme ylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme. Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni kulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää, kuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan saattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa te se minulle, niin minä sanon sitten teille.
Siitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun erään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä kirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten taikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän paljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta pitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei se intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma selvitettävänä.
Kerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli vähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa ja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien päähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki tuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin päätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi. Arvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi tietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta se ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko valjakon.