Ja jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa joessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja kohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät lähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt joen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja huutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja silloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta, sillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan mahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut ensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan Stewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme ruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa oleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin Merkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen, huulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että me saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä odottamaan?

Mitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa vakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene selittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää. Siinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista ja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla siellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä olisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta sitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle mitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin kaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen, mitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut pelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että monasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut äänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni. San Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä painoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin täysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko muka muuttunut.

Steve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan. Häneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin. Myöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön määräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä. Vuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin puolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa. Näin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun hän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä aamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia loitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin, lähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut. Vaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin tunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni persialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani kuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää ole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän kiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän naapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa. Minun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini riitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli syypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.

TULENTEKO

Päivä oli sarastanut kylmänä ja harmaana, äärimäisen kylmänä ja harmaana. Eräs mies poikkesi Yukonia pitkin kulkevalta valtatieltä kiiveten korkealle rantatöyräälle, mistä pieni, vähän käytetty polku kiemurteli itäänpäin sankan kuusimetsän halki. Rantaäyräs oli jyrkkä ja mies pysähtyi sen noustuaan hengähtämään selittäen itselleen syyksi kellon katsomisen. Kello oli 9. Auringosta ei näkynyt jälkeäkään, vaikka taivaalla ei ollut pilvenhattaraa. Päivä oli kirkas, mutta kaikki oli niin omituisen kalpeata, hiljaisen synkkää, minkä johdosta päivä näytti hämärältä. Mutta siitä ei mies välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että aurinko oli piilossa. Kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näki auringon, ja hän tiesi, että vielä kuluisi muutamia päiviä ennenkuin lämpöähehkuva päivänkehrä vähääkään pistäisi etelästä esiin näköpiirin yläpuolelle heti taas painuakseen pois näkyvistä.

Mies silmäsi taakseen pitkin kulkemaansa tietä. Yukon lepäsi siinä mailin levyisenä kolme jalkaa paksun jäävaipan peitossa. Ja jäällä oli yhtä paksulta lunta. Kaikki oli huikaisevan valkoista ja tasaista, vain niissä kohdin, missä jäät olivat syksyllä ajautuneet röykkiöiksi, oli lunta tuiskunnut loiviksi, laajoiksi aalloiksi. Sekä pohjoiseen että etelään jatkui joen tasainen nousu keskeytymättömän valkoisena, lukuunottamatta kapeata, tummahkoa juovaa, joka kiersi kuusien peittämän saaren ympäri etelään, pohjoisessa kadoten toisen kuusimetsäisen saaren taakse. Tämä tumma juova oli tie — valtatie — joka vei etelään viidensadan mailin päähän Chilcootin solalle, Dyeahin ja suolaiselle vedelle. Ja pohjoiseen se vei 70 mailin päähän Dawsoniin ja sieltä edelleen pohjoiseen tuhatkunnan mailia Nulatoon ja lopuksi St. Michaeliin Beringinmeren rannalle, tuhannen mailia ja lisäksi vielä puolisen tuhatta.

Mutta kaikki tämä — salaperäinen, kaukaisuuteen jatkuva, kaitainen tienuoma, auringoton taivas, räiskyvä pakkanen ja koko luonnon kummallinen kaameus — kaikki tämä ei tehnyt mieheen minkäänlaista vaikutusta. Eikä se johtunut pitkäaikaisesta tottumuksesta. Hän oli tulokas näillä mailla, chechaquo, ja tämä oli ensimäinen hänen täällä viettämänsä talvi. Heikkona kohtana hänellä oli mielikuvituksen puute. Nopeasti ja kätevästi hän hoiteli jokapäiväisen elämän tehtävät, mutta siinä olikin kaikki, huomioiden tekeminen ja niiden selvittäminen oli hänelle vierasta. Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, niin merkitsi se yli 80 asteen pakkasta, siinä kaikki. Ei hän siitä johtunut ajattelemaan omaa heikkouttaan lämminverisenä oliona ja yleensä ihmisen heikkoutta, ihmisen, joka saattaa elää lämmön ja pakkasen vaihdellessa vain hyvin ahtaissa rajoissa. Eikä se saattanut häntä pohtimaan kuoleman ja haudantakaisen elämän salaperäisiä ongelmia eikä ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa. Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, merkitsi se hänelle purevaa pakkasta, jota vastaan oli suojauduttava käsineillä, korvalapuilla, lämpöisillä mokkasiineilla ja paksuilla sukilla. Viisikymmentä astetta nollan alapuolella oli hänelle juuri tarkalleen viisikymmentä astetta nollan alapuolella. Että siihen olisi saattanut sisältyä jotain muutakin, se ajatus ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Lähtiessään jatkamaan matkaa hän sylkäsi kokeeksi. Kuului terävän pamahduksen kaltainen naksahdus, joka häntä ihmetytti. Hän sylkäsi uudestaan. Ja taaskin kuului sama naksahdus ilmasta, ennenkuin sylki ehti maahan. Hän tiesi, että 50 asteessa nollan alapuolella sylki kilahtaa lumelle joutuessaan, mutta nyt sylki naksahti jo ilmassa. Epäilemättä oli kylmempi kuin 50° nollan alapuolella, mutta kuinka paljoa kylmempi, sitä hän ei tietänyt. Mutta mitäpä lämpöasteista. Hänen matkansa määränä oli vanha kullanhuuhdontapaikka Henderson Creekin vasemman haaran varrella, jossa toiset pojat jo olivat. He olivat kulkeneet suoraan vedenjakajan poikki Inchim Creekin seuduilta, kun taas hän oli tullut kiertotietä nähdäkseen, minkälaisia mahdollisuuksia olisi keväällä saada tukkeja Yukonin saarilta. Hän saapuisi leiripaikalle klo 6. Johan silloin tosin olisi pimeä, mutta pojathan olisivat siellä vastassa roihuavan tulen ääressä ja lämmin illallinen olisi odottamassa. Välipala taas oli hänellä mukanaan, mietti hän, koskettaen kädellään eväsmytyn pullistamaa kohtaa takistaan. Eväät olivat paidan sisällä, paljasta ihoa vasten, nenäliinaan käärittyinä. Vain siten voivat ne säilyä jäätymättä. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ajatellessaan korppujansa, joista kukin oli leikattu halki ja kastettu rasvaiseen kastikkeeseen ja puoliskot pantu uudelleen vastakkain silavakimpale välissä.

Tie painautui suurien kuusten sekaan. Oli satanut jalan verran lunta, senjälkeen kuin tietä oli viimeksi reellä ajettu, ja hän oli iloissaan siitä, ettei hänellä ollut rekeä muassaan ja sai kulkea ilman taakkaa, itse asiassa ei hänellä ollut kannettavana mitään muuta kuin nenäliinaan kääritty välipala. Mutta pakkanen häntä kuitenkin hämmästytti. Varmastikin oli hyvin kylmä, hän päätteli, hieroessaan käsineellään nenäänsä ja poskipäitään. Hän oli parrakas mies, mutta parta ei suojannut ulkonevia poskipäitä eikä eteenpäin pyrkivää nenää, joka innokkaasti tunkeutui pakkasilmaan.

Miehen perässä asteli koira, pohjolan suuria ajokoiria, oikeita susikoiria, harmaaturkkisia, jotka eivät näöltään sen enempää kuin luonnoltaankaan vähääkään eroa villeistä veljistään, susista. Koiraa hirveä pakkanen lamautti. Se tiesi, että nyt ei ollut kulkemisen aika. Sen vaisto puhui sille selvempää totuutta kuin järkeily miehelle, ja itse asiassa, nyt olikin paljoa kylmempi kuin 50° nollan alapuolella, oli kylmempi kuin 60°, kylmempi kuin 70° nollan alapuolella. Lämpömittari osoitti -75°. Ja kun jäätymäpiste on 32° nollan yläpuolella, niin merkitsi se, että pakkasta oli 107 astetta [Fahrenheitia]. Ei koira tietänyt lämpömittareista mitään. Mahdollisesti ei sen aivoissa ollut minkäänlaista selvää käsitystä siitä, mitä hyvin kova pakkanen merkitsee, kuten miehen aivoissa oli. Mutta eläimellä oli vaistonsa. Sillä oli hämärä, mutta uhkaava aavistus, joka pakoitti sen hiipimään aivan miehen kantapäillä. Ja senvuoksi se innokkaan kysyvästi tarkkasi jokaista miehen odottamatonta liikettä ikäänkuin toivoen miehen leiriytyvän tahi etsivän jostain suojaa ja sytyttävän tulen. Koira tunsi tulen ja nyt se tarvitsi tulta tahi sitten saada kaivautua lumeen ja sinne kiertyneenä estää ruumiinsa lämmön haihtumasta ilmaan.