Koiran turkki oli valkoisen huurteen peitossa. Erikoisen paksulta oli hengityksen kosteus laskeutunut kuonon ja silmien ympärille. Samoin olivat miehen parta ja viikset huurteutuneet, mutta niissä oli huurre muuttunut jääksi, joka yhä lisääntyi jokaisesta henkäyksestä. Mies puri tupakkaa, ja kun hänen huulensa olivat jäykkinä niitä peittävän jääkuoren johdosta, niin ei hän sylkäistyään voinut pyyhkiä leukaansa puhtaaksi. Merenvahan värinen ja karvainen kristalliparta kasvoikin senvuoksi kasvamistaan hänen leukaansa. Jos hän olisi kaatunut, niin se olisi lasin tavoin särkynyt sirpaleiksi. Mutta ei hän tällaisesta syrjäseikasta välittänyt. Saman rangaistuksen saivat kaikki mällinpurijat tässä maassa kestää ja olihan hän jo ennenkin kahdesti ollut liikkeellä kovilla pakkasilla. Tosin ei silloin ollut kummallakaan kerralla ollut näin kylmä kuin nyt, sen hän tiesi, mutta Sixty Milessa oli spriilämpömittari kuitenkin osoittanut 50° ja 55° nollan alapuolella.
Mies kulki muutamia maileja tasaista metsätietä, sivuutti laajan aukeaman ja laskeutui sitten pienen joen jäälle. Joki oli Henderson Creek ja hän tiesi olevansa kymmenen mailin päässä haarautumasta. Kello oli 10. Mies oli kulkenut neljä mailia tunnissa ja arveli saapuvansa haarautumalle puoli 12 ja se olisi hänen mielestään paras välipalan nauttimispaikka.
Koira kulki edelleen aivan miehen kantapäillä allapäin ja häntä riipuksissa miehen lähtiessä marssimaan joen jäätä pitkin. Selvästi voi jäällä eroittaa vanhan rekitien, mutta jalan paksuinen lumivaippa peitti viimeiset jäljet. Kuukauteen ei kukaan ollut kulkenut tätä yksinäistä jokea pitkin. Mies jatkoi ripeästi matkaansa. Yleensä ei hän välittänyt paljoa vaivata päätänsä ajatuksilla ja erikoisesti ei hänellä juuri nyt ollut mitään ajattelemista paitsi se, että hän söisi välipalan haarautumalla ja saapuisi klo 6 leirille toisten poikien luokse. Puhetoveria ei hänellä ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin olisi keskustelu ollut mahdotonta suun ympärille kasaantuneen jääröykkiön vuoksi. Niinpä hän yksivakaisesta edelleenkin pureskeli mälliään ja kasvatteli merenvahaista partaansa.
Hetkeksi tuli hänen mieleensä uudelleen ajatus, että oli hyvin kova pakkanen, kylmempi kuin hän milloinkaan oli kokenut. Kulkiessaan hän hieroi poskipäitään ja nenäänsä käsineensä selkämyksellä. Se kävi aivan automaattisesti, vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä. Mutta hieroipa hän miten paljon hyvänsä, heti hänen lakattuaan menivät poskipäät ja seuraavassa hetkessä nenänpää tunnottomiksi. Varmasti posket paleltuisivat, hän tiesi sen ja häntä kadutti, ettei hän ollut hankkinut nenänsuojusta, jollaista pakkasilmoilla käytettiin. Sellainen suojus peitti samalla posket suojaten nekin. Mutta eipä siitä mitään sittenkään! Mitäpä poskien paleltuminen merkitsi! Olisihan se hieman tuskallista, siinä kaikki, sen suurempaa vaaraa ei siitä olisi.
Ajatuksia ei miehen päässä liikoja ollut, mutta valppaasti hän tarkkasi ympäristöä pannen merkille jokaisen vaihteen joen juoksussa, mutkat, poukamat, puuruuhkat ja aina hän tarkoin katsoi, mihin hän astui jalkansa. Kerran hän sivuutettuaan erään taipeen säpsähti äkkiä kuin vauhko hevonen, kääntyi ympäri ja perääntyi muutamia askeleita. Joen hän tiesi varmasti olevan jäässä pohjaa myöten — missään joessa ei voinut olla vettä napamaiden talvella — mutta hän tiesi myöskin, että rantasilla oli lähteitä, joista vettä juoksi lumen alla pitkin joen jäätä. Hän tiesi, etteivät nämä lähteet jäätyneet milloinkaan, kovimmillakaan pakkasilla ja vaarallisia ne olivat. Ne olivat sudenkuoppia kulkijalle. Niistä juossut vesi piileili lumen alla lammikkoina, jotka saattoivat olla kolmen tuuman tahi kolmen jalan syvyisiä, joskus ne peitti puolen tuuman vahvuinen jääkuori, joka vuorostaan oli lumen peitossa. Joskus oli tällaisen jääkuoren päällä uudelleen vettä, sitten taas jääkuori ja niin edelleen useampia kerroksia, joten kulkija yhden kuoren pettäessä saattoi pudota useampia kerroksia ja kastua aina vyötäisiään myöten.
Tämä oli syynä hänen säikähdykseensä. Hän oli tuntenut tien painuvan jalkojensa alla ja kuullut lumenpeittämän jään ruskavan. Ja jos jalat sellaisessa pakkasessa kastuisivat, niin merkitsisi se vaivaa ja vaaraa. Se aiheuttaisi viivytyksen, sillä hänen olisi pakko pysähtyä, tehdä tuli sekä riisua sen suojassa mokkasiinit ja sukat jaloistaan ja kuivata ne. Hän tarkasteli jokea ja sen rantoja päätellen lopuksi, että vesi tuli oikealta käsin. Hetken arveltuaan ja nenäänsä hieroskellen hän poikkesi vasemmalle, astuen varovaisesti ja tutkien jalansijaa joka askeleella. Sivuutettuaan vaarallisen paikan hän vaihtoi uuden mällin ja jatkoi sitten vauhtiaan.
Seuraavan kahden tunnin aikana hän sivuutti useampia samanlaisia kohtia. Tavallisesti tällaisia lammikoita peittävä lumi oli hieman painunutta ja kiteisennäköistä, mistä saattoi arvata vaaran väijyvän. Kerran hän oli putoamaisillaan ja kerran hän taas pelätessään vaaraa pakoitti koiran menemään edeltä. Koira vastusteli ja hänen täytyi aluksi ajaa se eteenpäin tyrkkimällä. Sitten koetti hän nopeasti juosta yli vaarallisen kohdan. Äkkiä tie murtui, koira hyppäsi sivulle ja pääsi takaisin lujalle kohdalle. Sen etukäpälät olivat kastuneet ja melkein heti oli niihin tarttunut vesi jäässä. Nopeasti koetti koira nuolla jään pois käpälistään käyden sitten lumelle pitkäkseen ryhtyen pureksimaan pois varpaiden väliin muodostunutta jäätä. Vaisto sen siihen pakoitti. Jos jää olisi saanut jäädä paikoilleen, olisivat jalat heltyneet. Eihän koira sitä tietänyt. Se totteli vain olemassaolon syvyyksistä puhuvaa salaperäistä, käskevää ääntä. Mutta mies tiesi, hänellä oli kokemusta siitä, ja vedettyään pois käsineen oikeasta kädestään hän ryhtyi auttamaan koiraa jääpalojen irroittamisessa. Käsi ei ollut paljaana minuuttia kauempaa ja häntä hämmästytti, miten pian se kohmettui. Oli toden totta hyvin kylmä. Kiiruusti hän veti käsineen takaisin ja hakkasi kättään rajusti rintaansa vasten.
Klo 12:n aikana päivä oli kirkkaimmillaan. Aurinko oli kuitenkin liian kaukana etelässä talvisella matkallaan valaistakseen taivaanrantaa. Paljon maata oli välissä estäen sen paistamasta Hendersonjoelle, jossa miehemme käveli keskipäivällä pilvettömällä ilmalla jättämättä kuitenkaan varjoa. Täsmälleen klo puoli 1 hän saapui haaraantumalle. Hän oli mielissään siitä, että oli kulkenut niin nopeasti. Jos hän jatkaisi samalla vauhdilla, niin varmasti hän olisi poikien luona kello 5. Hän aukaisi takkinsa ja paitansa napit vetäen eväät esille. Siihen ei kulunut aikaa enempää kuin neljänneksen minuuttia, mutta sinäkin lyhyenä hetkenä ennätti kylmä turruttaa paljaat sormet. Hän ei vetänyt käsinettä takaisin käteen, vaan iski sensijaan sormiaan muutamia kertoja navakasti reiteensä istuutuen sitten lumen peittämälle puunrungolle syömään. Lyönnistä aiheutunut lämmin, pistävä tunne lakkasi sormista hämmästyttävän pian. Hän ei ehtinyt kertaakaan haukata eväistään. Uudelleen hän löi sormensa lämpimiksi ja veti käsineen takaisin paljastaen toisen käden syöntiä varten. Mutta jäinen parta esti hänet haukkaamasta. Tuli oli häneltä jäänyt tekemättä ja parta sulattamatta. Tilanne tuntui hänestä naurettavan hullulta, mutta samalla hän huomasi paljaiden sormien alkavan kohmettua. Myöskin huomasi hän, että pistävä pakoitus, joka oli tuntunut varpaissa heti hänen istuuduttuaan, alkoi haihtua. Olivatkohan varpaat lämpimät vai tunnottomaksi kohmettuneet. Hän liikutteli niitä mokkasiineissa ja jäätyneiltä ne hänestä tuntuivat.
Nopeasti hän vetäisi käsineen käteensä ja hypähti seisomaan. Häntä rupesi pelottamaan. Hyppimällä sai hän pistävän tunteen palaamaan varpaisiin. Olipa todella pakkanen, hän ajatteli: Sulphur Creekin mies oli puhunut totta kertoessaan, minkälaisia pakkasia näillä seuduin joskus on. Ja hän oli nauranut miehen puheille silloin! Ei pitäisi milloinkaan olla niin varma. Ei ollut epäilystäkään, nyt oli kylmä. Hän hyppi edelleen polkien kovasti jalkojaan ja lyöden käsiään vastakkain, kunnes lämpö oli varmasti palannut. Sitten hän otti esille tulitikut ja ryhtyi laittelemaan tulta. Vedenrajasta, minne edellisen kevään tulva oli kasannut kuivuneita oksia, hän löysi polttopuita. Huolellisesti sytytellen ja lisäten aluksi pieniä oksia hän pian sai roihuavan rovion, jonka hohteessa hän sulatti jään poskistaan ja söi eväänsä. Sillä kertaa oli pakkanen voitettu. Tyytyväisen näköisenä koira ojentaikse pitkäkseen tulen ääreen juuri tarpeeksi etäälle säilyäkseen kärventymästä.
Lopetettuaan ruokailun mies täytti piippunsa ja poltteli ruokasavut kaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän veti käsineet käteensä kiinnitti hatun korvalaput lujasti korvien peitteeksi ja lähti taivaltamaan ylöspäin joen vasenta haaraa pitkin. Vastahakoisesti koira lähti mukaan silmäillen takaisinpäin. Tämä mies ei ymmärtänyt, mitä pakkanen on. Kenties ei yksikään hänen esivanhemmistaan ollut tuntenut pakkasta, todellista pakkasta, jolloin kylmää on 107° jäätymäpisteen alapuolella. Mutta koira tiesi sen, kaikki sen esivanhemmat sen tiesivät ja se oli perinyt tämän tiedon. Ja se tiesi, ettei matkan jatkaminen sellaisessa hirvittävässä pakkasessa ollut hyväksi. Silloin oli aika maata yhdessä sykkyrässä lumeen kaivautuneena ja odottaa, että pilviverho vetäytyisi avaruuden eteen, mistä tämä pakkanen tuli. Toisaalta ei koiran ja miehen välillä ollut minkäänlaista harrasta kiintymystä. Edellinen oli jälkimäisen työorja ja ainoat hyväilyt, mitä se oli saanut, olivat piiskansiima ja äkäisen uhkaavat kurkkuäänet ennen sivallusta. Eikä koira koettanutkaan ilmaista tietoaan miehelle. Miehen menestys ei sitä liikuttanut, vain itsensä tähden se kaipasi takasin tulen ääreen. Mutta mies vihelsi ja puheli sivallusäänellään pakoittaen koiran kulkemaan perässään.