Mies laittoi tupakkamällin suuhunsa alkaen kasvattaa uutta merenvahapartaa. Pian hengityksen kosteus uudelleen puuteroi valkeiksi viikset, kulmakarvat ja silmäluomet. Henderson-joen vasemmalla haaralla ei näyttänyt olevan niin paljon lähteitä. Puoleen tuntiin ei niistä näkynyt merkkiäkään. Ja sitten se tapahtui. Sellaisella paikalla, missä ei ollut ainoatakaan merkkiä, missä pehmeä, tasainen lumi näytti takaavan lujan pohjan, tämä pohja petti. Vettä ei ollut syvältä. Mies kastui säärien puoliväliin asti, ennenkuin pääsi uudelleen lujalle pohjalle.
Miestä kiukutti ja ääneen hän kiroili kovaa onneaan. Hän oli toivonut ehtivänsä poikien luokse leirille klo kuudeksi, mutta nyt tämä onnettomuus viivyttäisi häntä tunnin, sillä hänen olisi tehtävä tuli ja kuivattava jalkineensa. Se oli välttämätöntä tällaisessa pakkasessa, sen hän kyllä tiesi, ja siksi hän poikkesi tieltä kiiveten rannalle. Siellä oli pienien kuusenrunkojen ympärille kerääntynyt kuivaa polttopuuta, etupäässä pieniä risuja, mutta myöskin suurempia oksia ja kuivaa, edellisenä vuonna kasvanutta heinää. Lumelle hän asetti muutamia suuria puukappaleita rovion pohjaksi estämään tulen jo alussa sammumasta sulavaan lumeen. Tuli tarttui kuivaan tuohenkappaleeseen, joka hänellä oli ollut taskussaan, ahneesti, paremmin kuin paperiin. Palavan tuohen hän asetti laittamallensa perustukselle ja sytytteli liekkiä kuivilla ruohotupsuilla ja hyvin ohuilla risuilla.
Hitaasti ja huolellisesti hän menetteli hyvin tuntien uhkaavan vaaran. Liekin vähitellen voimistuessa hän lisäsi siihen yhä paksumpia oksia. Hän ryömi lumessa kooten risuja ja oksia pensaikosta, sillä hän tiesi, että sytyttämisen täytyi onnistua. Kun lämpömittari osoittaa 75° nollan alapuolella, niin ensimäinen tulentekoyritys ei saa mennä myttyyn, jos kulkijalla on jalat märkinä. Jos jalat ovat kuivat eikä tuli ensikerralla syty, niin voi kulkija juosta puolen mailia ja saada veren jälleen kiertämään. Mutta märät ja jäätyneet jalat eivät juoksusta lämpene, jos pakkasta on 75°. Juostakoonpa kuinka kovasti hyvänsä, sitä pahemmin jalat vain jäätyvät.
Kaiken tämän mies tiesi. Sulphur Creekin juttujenkertoja oli hänelle siitä puhunut, kun he viimeksi tapasivat, ja nyt hän käytti saamiaan neuvoja hyväkseen. Jo olivat jalat aivan tunnottomat. Sytytellessään oli hänen ollut pakko riisua käsineet ja heti olivat sormet kohmettuneet ja turtuneet. Nopea kävely, neljä mailia tunnissa, oli pitänyt sydämen vilkkaassa toiminnassa ajaen verta pinnalle ja raajoihin. Mutta kohta pysähtymisen jälkeen oli sydämenlyönti tullut hitaammaksi. Avaruuden pakkanen oli laskeutunut maapallon suojattomalle kohdalle, ja sattuen olemaan tällä suojattomalla kohdalla hän sai tuntea pakkasen koko voiman. Hänen verensä kammosi sitä. Veri oli elävä, kuten koirakin, ja koiran tavoin sekin tahtoi piiloutua suojaan hirvittävältä pakkaselta. Niin kauan kuin hän astui neljä mailia tunnissa, pakoitti hän veren kiertämään pinnallekin, mutta nyt se pakeni painuen ruumiin sisäosiin. Ensimäiseksi saivat raajat tuntea sen poistumisen. Kastuneet jalat jäätyivät yhä nopeammin ja sormien turtuminen kiihtyi, vaikka ne eivät vielä jäätyneetkään. Nenä ja posket jäätyivät parhaillaan ja kylmänväreet puistattivat koko ruumista.
Mutta hän oli pelastettu. Varpaat, nenä ja posket eivät pääsisi pahasti paleltumaan, sillä tuli alkoi roihuta voimakkaasti. Hän lisäili siihen, sormenpaksuisia risuja. Pian voisi hän panna tuleen käsivarren mittaisia oksia ja sitten hän voisi riisua jalkineensa ja niiden kuivaessa lämmitellä jalkojansa tulen ääressä luonnollisesti hierottuaan niitä ensin lumella. Tulen sytyttäminen oli onnistunut, hän oli turvassa. Hän muisti Sulphur Creekin kertojan neuvon ja hymyili. Tämä oli hyvin vakavana selittänyt, ettei kenenkään pitäisi Klondikessa kulkea yksin, jos lämpömittari näyttäisi alle 50°. No, hänpä oli yksin, onnettomuus oli sattunut, mutta pelastunut hän oli. Näiden seutujen vanhat asukkaat ovat hieman akkamaisia, ainakin jotkut heistä, hän arveli. Pää oli vain säilytettävä kylmänä ja kaikki kyllä käy hyvin. Kuka miehevä mies hyvänsä voi kyllä kulkea yksin. Mutta hämmästyttävää oli, miten nopeasti posket ja nenä jäätyivät. Eikä hän olisi voinut uskoa, että sormet kangistuisivat niin lyhyessä ajassa. Ja kuitenkin ne olivat kangistuneet, sillä tuskin sai hän puristetuksi niitä tarpeeksi tarttuakseen oksaan eivätkä ne tuntuneet olevan samaa ruumistakaan kuin muu mies. Oksaan tarttuessaan oli hänen katsottava, oliko oksa todella kädessä. Aivojen ja sormenpäiden väliset hermolangat eivät toimineet ollenkaan.
Mutta kaikki se oli vähäistä. Räiskyvä tuli roihusi iloisesti luvaten uutta eloa. Hän ryhtyi aukaisemaan mokkasiiniensa nauhoja. Mutta jalkineet olivat jäässä. Paksut saksalaiset sukat olivat säärien puoliväliin saakka kovat kuin rautalevyt. Ja mokkasiinien nauhat olivat kuin kierrettyä ja solmuihin juotettua teräslankaa. Hetken hän hypisteli niitä kangistuneine sormineen, mutta huomasi sitten sen turhaksi ja veti esille veitsensä. Mutta ennenkuin hän ehti leikata nauhoja poikki, tapahtui onnettomuus. Hän itse tahi oikeammin hänen erehdyksensä oli siihen syynä. Hänen ei olisi pitänyt laittaa nuotiota kuusen juurelle, vaan vapaan taivaan alle. Mutta tällä tavoin oli risujen kokoaminen ollut helpompaa, hän oli voinut suoraan pistää ne tuleen. Hänen nuotionsa yläpuolella olevan kuusen oksille oli kertynyt paljoa lunta. Ei ollut tuullut viikkokausiin ja oksat notkuivat lumen painosta. Oksia kiskoessaan oli hän tärisyttänyt puuta, hyvin vähän tosin, niin vähän, ettei hän itse sitä huomannut, mutta se riitti aiheuttamaan onnettomuuden. Eräältä puun latvapuolella olevalta oksalta luiskahti lumi pois. Se vuorostaan pudotti lumen alemmilta oksilta. Tätä: jatkui, se laajeni ja lumivyöryn tapaisena putosi lumi kuusenoksilta pahaa aavistamattoman miehen niskaan, peittäen nuotion täydelleen. Äskeisen tulisijan kohdalla oli nyt vain valkoista, oksilta varissutta lunta.
Mies säikähti hirveästi, ikäänkuin olisi hän juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hetken hän istui kuin kivettyneenä tuijottaen siihen kohtaan, missä tuli oli äsken roihunnut. Sitten hän muuttui hyvin rauhalliseksi. Kentiespä oli Sulphur Creekin kertojavanhus ollut oikeassa. Jos hänellä olisi matkatoveri, niin ei hänellä olisi vaaraa. Toveri voisi tehdä uuden tulen. No niin, nyt oli hänen itsensä laitettava nuotio toisen kerran ja nyt sen täytyisi ehdottomasti onnistua. Ja vaikka se onnistuisikin, niin hyvin todennäköisesti hän menettäisi muutamia varpaita. Jalkojen täytyi nyt jo olla pahasti jäässä ja vielä kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin tuli uudelleen palaisi.
Sellaiset ajatukset risteilivät hänen päässään, mutta ei hän silti istunut joutilaana paikoillaan, vaan puuhaili kuumeisesti koko ajan. Hän rakensi uudelle nuotiolle perustuksen, tällä kertaa vapaan taivaan alle, missä ei petollinen puu voisi tulta sammuttaa. Sitten hän kokosi kuivunutta ruohoa ja ohkaisia risuja tulvaveden rajasta. Ei hän saanut sormiaan taivutetuksi niitä ottamaan, mutta kaksin käsin hän sai niitä kootuksi. Tällöin tuli tietysti joukkoon paljon lahonneita oksia ja vihreätä sammalta, mutta sille hän ei voinut mitään. Hän työskenteli järjestelmällisesti keräten myöskin kantamuksen vankempia oksia, jotka hän panisi palamaan, sittenkuin tuli olisi voimistunut. Ja hänen puuhaillessaan koira istui hiljaa paikallaan hartaan odottavaisena tarkkaillen miehen liikkeitä, sillä olihan hän koiran ajatuksissa tulen hankkija ja nuotion valmistuminen kävi kovin hitaasti.
Kun kaikki oli valmista, niin hän hapuili taskustaan toista tuohikappaletta. Hän tiesi, että tuohta vielä oli taskussa, ja vaikka hän ei voinutkaan tuntea sitä turtuneine sormineen, niin kuuli hän sen kohisevan sitä haparoidessaan. Mutta vaikka hän olisi miten yrittänyt, niin ei hän voinut tarttua siihen. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että jalkojen jäätyminen edistyi joka hetki. Tämä ajatus oli saattaa hänet kauhun valtaan, mutta hän ponnisteli vastaan ja pysyi rauhallisena. Hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja heilutteli käsiään edestakaisin lyöden niitä samalla kaikin voimin kupeisiinsa. Aluksi hän teki sitä istualtaan, sitten hän nousi seisomaan saadakseen liikkeisiin parempaa vauhtia ja koko ajan koira istui lumella, susimaisen tuuhea häntä kiertyneenä etujalkojen suojaksi, suipot sudenkorvat hörössä ja silmät tarkkaavaisesti kiintyneinä mieheen. Ja käsiään heiluttelevan miehen valtasi voimakas kateudenpuuska hänen katsoessaan koiraa, jota luonnonantama lämmin turkki suojasi.
Jonkun ajan kuluttua mies huomasi ensimäiset kaukaiset merkit tunnon palaamisesta sormiin. Heikko nipistys kasvoi kasvamistaan muuttuen pistäväksi, tuskalliseksi kivuksi, jota mies kuitenkin tervehti riemuissaan. Hän tempasi käsineen oikeasta kädestään ja otti tuohipalasen esille. Paljaat sormet alkoivat heti uudelleen turtua. Rikkitikkunsa hän kuitenkin sai vielä taskusta. Mutta hirvittävä pakkanen oli jo jäykistyttänyt sormet. Hänen koettaessaan ottaa esille yhtä tikkua putosi koko nippu lumeen. Yrittäessään ottaa tikkuja ylös lumesta hän ei onnistunut. Sormet olivat kuin kuolleet, niissä ei ollut tuntoa eivätkä ne taipuneet. Mutta yhä hän koetti karkoittaen ajatuksen jäätyneistä jaloista, nenästä ja poskista pois mielestään sekä keskittäen koko sielunvoimansa tulitikkuihin. Hän käytti silmiään puuttuvan tunnon asemesta, ja kun hän näki, että sormet olivat tikkunipun kahdenpuolen, hän puristi sormet yhteen — hän tahtoi puristaa, mutta sormet eivät totelleet, sillä hermosäikeet olivat lamaantuneet. Hän veti käsineen oikeaan käteensä ja hakkasi sitä lujasti polveensa. Sitten hän nosti nipun syliinsä molemmin käsin, käsineet kädessä, saaden paljon lunta mukana. Mutta sille hän ei voinut mitään.