Ponnisteltuaan jonkun aikaa hänen onnistui saada nippu nostetuksi kämmenien välissä huulilleen. Jääparta särkyi ritisten, kun hän voimakkaasti pinnistäen leukalihaksiaan sai suunsa auki. Hän veti alaleukaa taaksepäin, nosti ylähuulta mahdollisimman kauaksi ja koetti ylähampailla raapien saada yhden tikun erilleen. Hän onnistuikin pudottamaan yhden syliinsä, mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin, hän ei kyennyt tarttumaan tikkuun. Viimein hän keksi keinon. Hän tarttui tulitikkuun hampaineen ja raapi sitä jalkaansa vasten. Parikymmentä kertaa yritettyään hän lopuksi sai tikun syttymään. Tikku yhä hampaissaan hän koetti sytyttää sillä tuohipalan. Mutta palavan rikin haju tunkeutui sieraimiin ja keuhkoihin, saaden aikaan suonenvedontapaisen yskähdyksen. Palava tikku lennähti lumelle ja sammui.
Sulphur Creekin mies oli ollut oikeassa, hän ajatteli hillityn epätoivon tunkeutuessa hänen sieluunsa, jos lämpömittari osoittaa pakkasta alle 50 asteen, niin kulkijalla pitäisi aina olla toveri muassa. Taaskin hän hakkasi käsiään, mutta tuntoa hän ei saanut niihin palaamaan. Äkkiä hän tempasi hampailla käsineet molemmista käsistä ja otti tikkunipun kämmenien väliin. Käsivarsien lihakset eivät olleet jäässä ja hän voi pitää tulitikkuja tiukasti kiinni. Raapimalla nippua reiteensä, sai hän sen syttymään, 70 rikkitikkua yhdellä kertaa! Pää syrjään käännettynä tukahduttavan rikinkatkun välttämiseksi hän työnsi palavan nipun tuohen luokse. Siinä nippua pidellessään hän tunsi jotain kädessään. Liha paloi. Hän tunsi palaneen lihan käryä. Myöskin tunsi hän sen syvällä ruumiissaan ja tämä tunne muuttui yhä yltyväksi tuskaksi. Mutta senkin hän kesti ja piteli palavia tikkuja kömpelösti tuohipalan vierellä. Tuohi vain ei tahtonut oikein syttyä, sillä hänen omat palavat kätensä olivat tiellä, tikkujen liekki kohdistui suurimmaksi osaksi niihin.
Kun tuska lopulta muuttui ylivoimaiseksi, niin hän irroitti kätensä. Palavat tikut putosivat sihisten lumeen, mutta tuohi paloi ja hän ryhtyi asettelemaan kuivaa ruohoa sekä ohkaisia risuja liekkiin. Mutta hän ei kyennyt niitä poimimaan valikoiden, sillä kaikkeen oli hänen tartuttava molemmin käsin. Lahonneita puupalasia ja vihreätä sammalta tuli mukana ja hän koetti parhaansa mukaan erotella ne pois hampaineen. Hän vaali tulta niin huolellisesti kuin voi. Se merkitsi elämää ja se ei saanut sammua. Veren paetessa ruumiin sisäosiin hän alkoi vapista ja liikkeet muuttuivat entistäkin kömpelömmiksi. Suuri, vihreä sammaltukko putosi suoraan alkavaan tuleen. Hän koetti nostaa sen pois, mutta vapiseva käsi painui liian alas hajoittaen palavat ruohot ja oksat. Uudelleen hän koetti koota ne, mutta niin tiukasti kuin hän yrittelikin, oli vapiseminen häntä voimakkaampi ja tuli hajosi auttamattomasti. Kustakin oksasta tupsahti savu ja tuli oli sammunut. Nuotion laittaminen ei ollut onnistunut. Kun hän tylsänä katseli ympärilleen, osuivat hänen silmänsä koiraan, joka istui lumella häntä vastapäätä toisella puolen tulensijaa rauhattomasti liikahdellen, hieman nostaen milloin toista, milloin toista etukäpäläänsä, äänettömänä ja tarkkaavana katsellen isäntäänsä.
Koiran näkeminen herätti miehessä rajun ajatuksen. Hän muisti kertomuksen miehestä, joka oli pelastunut tappamalla härän ja ryömimällä sen sisäonteloon. Hänpä tappaa koiran ja työntää kätensä sen lämpimiin sisuksiin, kunnes tunto niihin palaisi. Ja sitten hän voisi laittaa uuden nuotion. Hän kutsui koiraa luokseen. Mutta äänessä oli outo, pelokas sointu, joka saattoi koiran arkailemaan. Ei milloinkaan ennen ollut koira kuullut miehen puhuvan siten. Kaikki ei ollut, niinkuin piti, ja koiran luonnossa piilevä epäluuloisuus varoitti sitä, se aavisti vaaraa. Vaaran laatua se ei tuntenut, mutta mies tuntui siitä joka tapauksessa epäiltävältä. Miehen kutsuessa se luimisti korviaan taaksepäin ja sen rauhattomasti nykivät liikkeet muuttuivat kiihkeämmiksi. Mutta se ei tullut miehen luokse. Nelinkontin tämä alkoi ryömiä koiraan päin. Tämä kummallinen asento yhä lisäsi koiran epäluuloja ja miehen lähetessä se väistyi samaa mukaa kauemmaksi.
Mies asettui istumaan lumelle ja koetti rauhoittua. Sitten hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja nousi pystyyn. Katsomalla jalkoihinsa hänen piti vakuuttautua siitä, että hän todella seisoi, sillä jalkojen paleltuneet tuntohermot eivät siitä mitään kertoneet. Jo hänen pysty asentonsa oli omiaan haihduttamaan koiran epäluuloja, ja kun hän sitten kutsui koiraa käskevästi piiskaäänellään, niin koira totteli kuten tavallisesti ja tuli hänen luokseen. Sen päästyä miehen ulottuville, tämä menetti malttinsa. Nopeasti hän koetti tarttua koiraan kiinni ja hämmästyi kovasti, kun kourat eivät kyenneet puristamaan, sormet olivat tunnottomat ja taipumattomat. Hetkeksi oli hän unohtanut, että ne olivat jäässä ja että jäätyminen yhä edistyi. Mutta kaikki kävi nopeasti, ja ennenkuin koira ehti hypähtää, oli mies kiertänyt käsivartensa sen keskiruumiin ympäri. Lumessa istuen hän piti kiinni murisevaa, vinkuvaa ja tempovaa koiraa.
Mutta siinä olikin kaikki. Muuta hän ei kyennyt tekemään. Hän tajusi, että koiraa oli hänen mahdoton tappaa. Avuttomine käsineen ei hän saanut esille veistään eikä kyennyt kuristamaan eläintä. Hän päästi sen irti ja rajusti se hypähti pois häntä koipien välissä ja yhä muristen. Neljänkymmenen jalan päähän se pysähtyi tarkkaavasti seuraten miehen puuhia korvat vinossa taaksepäin. Mies silmäili alaspäin varmistuakseen käsiensä paikasta ja huomasi, että ne riippuivat käsivarsien päässä. Hänestä oli surkean huvittavaa ajatella, että oli käytettävä silmiä saadakseen tietää, missä omat kädet olivat. Uudelleen hän alkoi heilutella käsivarsiaan takoen käsiä kupeisiinsa. Hän jatkoi sitä rajusti viisi minuuttia ja sai verensä kiertämään siksi nopeasti, että väriseminen lakkasi. Mutta tuntoa ei käsiin tullut. Ne muistuttivat käsivarsien päässä olevia painavia lisäkkeitä.
Hämärä, ahdistava kuolemanpelko valtasi hänet yhä lisääntyen, kun hän tajusi, ettei nyt ollut enää kysymys pelkästään sormien ja varpaiden paleltumisesta tahi käsien ja jalkojen menettämisestä, vaan nyt olivat kysymyksessä elämä ja kuolema, samalla kun hänen mahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset. Tämä ajatus saattoi hänet kauhun valtaan, hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan jokea ylöspäin pitkin vanhaa, himmeätä tienuraa. Koira seurasi perässä miehen kintereillä. Tämä juoksi sokeasti, tarkoituksettomasti, sellaisen pelon vallassa, jollaista hän ei ollut elämässään tuntenut. Ponnistellessaan eteenpäin tarpoen lumessa häneen vähitellen palasi takaisin tajunta, hän näki uudelleen joen rannat, vanhat puuruuhkat, lehdettömät haavat ja taivaan. Juoksu oli tehnyt hänelle hyvää. Vapiseminen oli kokonaan lakannut. Kentiespä jalat juostessa sulaisivat ja joka tapauksessa hän pääsisi leirille poikien luokse, jos hän vain jatkaisi juoksemista tarpeeksi kauan. Epäilemättä hän menettäisi muutamia sormia ja varpaita ja osan kasvojaan, mutta kun hän saapuisi perille, niin pojat pitäisivät hänestä huolta ja pelastaisivat hänestä loput. Mutta samalla oli hän kuitenkin varma, ettei hän milloinkaan saapuisi toisten poikien leiripaikalle. Sinne oli liian pitkä matka, paleltuminen oli päässyt liian pitkälle ja pian makaisi hän jäykkänä ja kylmänä. Hän koetti kuitenkin tunkea tämän ajatuksen luotaan ja tukahduttaa sen. Joskus se kuitenkin aina pujahti voimakkaasti esille, mutta hän koetti kiinnittää ajatuksensa muihin asioihin.
Hänestä oli kummallista, että hän laisinkaan saattoi juosta, vaikka jalat olivat niin jäätyneet, ettei hän ensinkään tuntenut niiden koskettaessa maata. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän leijaillut maan pinnan yläpuolella kokonaan irti siitä. Joskus maailmassa hän oli nähnyt siivekkään Merkuriuksen kuvan ja hänen mieleensä tuli ajatus, mahtoikohan Merkuriuksesta ilmassa liitäessään tuntua samanlaiselta kuin hänestä nyt.
Hänen suunnitelmassaan juosta aina leirille saakka oli yksi heikko kohta: häneltä puuttui siihen tarvittavat voimat ja kestävyys. Vähänväliä hän kompasteli ja lopuksi lankesi, nousi pystyyn ja kaatui uudelleen. Yrittäessään nousta uudelleen hän ei enää päässytkään. Hän päätti levähtää istuen ja sitten hän jatkaisi matkaa vain kävellen. Istuessaan ja hengityksen tasaantuessa hän huomasi, että hänen oli aivan lämmin ja hyvä olla. Häntä ei värisyttänyt ja tuntui siltä, kuin olisi hänen rintaansa ja ruumiiseensa valahtanut jotain hehkuvan lämmintä. Ja kuitenkaan ei hänen nenässään ja poskissaan ollut vähääkään tuntoa hänen niitä koskettaessaan. Juoksemalla hän ei voisi saada niitä sulamaan, ei niitä eikä liioin käsiä ja jalkojakaan. Sitten hänelle välähti mieleen, että hänen ruumiinsa jäätyneiden osien täytyi laajeta. Hän koetti tukahduttaa tämän ajatuksen, unohtaa sen, ajatella jotain muuta. Hän tiesi, minkä kauhuntunteen se aiheuttaisi, ja kauhua hän pelkäsi etukäteen. Mutta ajatus kohosi esiin yhä selvempänä ja voimakkaampana, kunnes hän näki mielessään koko ruumiinsa jäätyneenä. Se oli liikaa ja toisen kerran hän karkasi juoksuun. Kerran hän hiljensi juoksun kävelyksi, mutta ajatus jäätymisen edistymisestä pakoitti hänet uudelleen juoksuun.
Ja koko ajan juoksi koira miehen kantapäillä. Kun hän toisen kerran kaatui, niin se asettui istumaan häntä vastapäätä kiertäen hännän etukäpälien ympärille ja tarkastaen miestä ihmettelevän, innokkaan ja kehoittavan näköisenä. Koiran lämmin ja turvallinen olo ärsytti häntä ja hän ärjyi ja kiroili koiralle, kunnes se nöyrän pyytävänä painoi päänsä alas korvat supussa. Tällöin alkoi miestä uudelleen värisyttää. Pakkasta vastaan käyty taistelu oli kääntymässä tappioksi. Kylmyys hiipi joka puolelta hänen ruumiiseensa. Taaskin hän yritti juosta, mutta jo sadan jalan päässä hän horjahti kaatuen pitkin pituuttaan. Se oli viimeinen kauhunpuuska. Hengähdettyään ja saatuaan takaisin malttinsa hän alkoi vakavasti ajatella, että kuolema on otettava vastaan arvokkaasti. Eivät hänen ajatuksensa kuitenkaan kulkeneet juuri tätä latua. Pääsisältönä niissä oli, että hän oli esiintynyt narrimaisesti juostessaan tarkoituksettomasti kuin päätön kana. Joka tapauksessa hän paleltuisi ja yhtä hyvin hän voisi kuolla, niinkuin miehen sopii. Kun hän näin oli jälleen saavuttanut mielenrauhan, alkoivat hänessä ilmaantua ensimmäiset nukuttamisen merkit. Hyvä ajatus, hän mietti, vaipua unessa kuolemaan. Ei paleltuminen sittenkään ole niin kamalaa, kuin yleensä luullaan. On paljon kauheampiakin kuolemistapoja.