Hän kuvitteli mielessään, miten pojat löytäisivät hänen ruumiinsa seuraavana päivänä. Äkkiä hän näki itsensä heidän joukossaan kulkemassa tietä pitkin etsimässä omaa ruumistaan. Ja yhä toisten mukana hän kääntyi tienmutkasta ja löysi ruumiinsa lumesta makaamasta. Siinä seisoessaan hän tarkasteli itseään kuin vierasta. Oli totisesti pakkanen, hän ajatteli. Kun hän pääsee takaisin Yhdysvaltoihin, niin hän kertoo sikäläisille, mitä oikea pakkanen on. Sitten kuva muuttui. Hän näki Sulphur Creekin kertojavanhuksen. Kuva oli hyvin selvä, vanhus lämpöisessä ja mukavassa olossaan imien piippuaan.

"Olitte oikeassa, vanhus, kyllä Te olitte oikeassa", mumisi mies
Sulphur Creekin kertojalle.

Sitten mies nukkui. Uni tuntui hänestä hyvin hyvältä, paremmalta kuin milloinkaan ennen. Koira istui odotellen. Lyhyt päivä alkoi muuttua pitkäksi, hitaasti synkkeneväksi hämäräksi. Tulenteosta ei ollut merkkiäkään ja lisäksi ei koira muistanut nähneensä tällaista miestä, joka istui lumessa laittamatta nuotiota. Hämärän pimetessä sai tulen kaipaus eläimen valtaansa ja levottomasti nostellen etukäpäliään se vingahti hiljaa heti senjälkeen painaen korvansa luimuun odottaen miehen ärjäisevän. Mutta mies vain ei hiiskahtanutkaan. Lopulta koira alkoi vinkua äänekkäästi. Sitten se ryömi aivan lähelle miestä ja tunsi kuoleman läsnäolon. Koiran karvat nousivat pystyyn ja se perääntyi. Vähän aikaa se viivähti vielä ulvoen tähdille, jotka kirkkaasti tuikkivat pakkastaivaalla. Sitten se kääntyi lähtien kulkemaan leiriä kohti, missä se tiesi löytävänsä toisia ruuanantajia ja nuotionlaittajia.

VANHAIN MIESTEN LIITTO

Kasarmissa tutkittiin hengenrikoksesta syytettyä miestä. Hän oli vanha, alkuasukas, kotoisin Whitefish Riveriltä, joka yhtyy Yukoniin Le Barge-järven alapuolella. Koko Dawson oli kuohuksissa tapauksen johdosta, samoin Yukonin varrella asuvat tuhannen mailin alueella jokea ylös ja alas. Maat ja meret ryöstävillä anglosakseilla on ollut tapana lukea lakia vallottamilleen kansoille. Usein tämä laki on ankara, mutta Imberin jutussa se aivan ilmeisesti oli riittämätön ja lempeä. Matemaattisesti asiaa ajatellen ei hänelle olisi voitukaan määrätä oikeudenmukaista tuomiota, jo ennakolta oltiin selvillä, mikä rangaistus tulisi olemaan! siitä ei ollut epäilystäkään; mutta vaikka se oli kuolema, Imberillä oli vain yksi elämä, kun hänen olisi tullut sovittaa kymmeniä.

Hänen kätensä olivat tosiaankin tahratut niin monen verellä, ettei hänen tekemiään murhia voitu tarkalleen laskeakaan. Levähtäessään taivallusmatkoillaan tahi tulipesän ääressä loikoillessaan tekivät miehet piippua poltellen summittaislaskelmia siitä, montako oli saanut surmansa hänen kättensä kautta. Nämä onnettomat murhatut olivat olleet valkoisia miehiä, valkoisia kaikki järjestään. Heidät oli surmattu yksitellen, parittain ja joukoittain. Niin tarkoituksettomilta ja mielivaltaisilta olivat nämä murhat tuntuneet, että ne olivat olleet kauan arvotuksena ratsupoliisikunnalle jo kapteenien aikana ja myöhemminkin, kun maa täytti siihen kohdistetut toiveet ja kuvernööri tuli Kanadasta perimään maksun sen hyvinvoinnista.

Mutta vieläkin salaperäisempi oli Imberin tulo Dawsoniin tunnustamaan tekonsa. Se tapahtui loppukeväästä, kun Yukon raivoissaan kiehui ja möyrysi jääpeitteensä alla. Vanha intiaani kiipesi vaivaloisesti jokitieltä ylös jyrkkää rinnettä ja seisoi tuijottaen pääkadulle. Miehet, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, olivat panneet merkille, että hän oli heikko ja raihnas ja että hän horjuen käveli lähellä olevalle hirsikoolle ja istuutui. Hän istui siinä koko päivän tuijottaen suoraan eteensä valkoisiin miehiin, jotka keskeytymättömänä virtana vyöryivät ohitse. Monen pää kääntyi uteliaana sivulle kohdatakseen hänen katseensa, ja monta kysymystä tehtiin vanhan, omituisen siwashin suhteen. Lukemattomat miehet muistelivat jälkeenpäin, miten hänen ainutlaatuinen ulkomuotonsa oli hämmästyttänyt heitä, ja he aina sittemmin kerskasivat siitä, että he niin nopeasti saattoivat huomata sen, mikä oli epätavallista.

Mutta Dickensenistä, Pikku-Dickensenistä, sattui tulemaan tapauksen sankari. Pikku-Dickensen oli tullut maahan mukanaan suuret haaveet ja taskullinen rahaa, mutta rahojen keralla häipyivät haaveetkin, ja ansaitakseen Valtoihin paluun hinnan hän oli ryhtynyt kirjanpitäjäksi Holbrook & Masonin välitysliikkeeseen. Vastapäätä Holbrook & Masonin konttoria oli hirsiruuhka, jolla Imber istui. Dickensen katsahti ulos ikkunasta aamiaiselle mennessään; kun hän tuli takaisin, katsahti hän taasen ulos, ja vanha siwash oli yhä paikoillaan.

Dickensen vilkaisi vähänväliä ulos ja myöhemmin hänkin ylpeili nopeasta huomiokyvystään. Hän oli romantillisuuteen taipuva pikku mies ja hän vertasi liikkumatonta vanhaa pakanaa siwash-heimon suojelushenkeen, joka tyynenä tuijotti maahan hyökkäävien saksilaisten joukkoihin. Tunnit kuluivat, mutta Imber ei muuttanut asentoaan, ei liikuttanut lihastakaan. Dickensenin mieleen juolahti eräs mies, joka oli istunut reessä vilkasliikkeisellä valtakadulla. Ohikulkijat olivat otaksuneet miehen lepäävän, mutta myöhemmin, kun joku oli koskettanut häntä, he huomasivat hänen olevan jäykän ja kylmän. Hän oli paleltunut kuoliaaksi keskellä eloisaa katua. Jotta hänet olisi voitu suoristaa kirstuun, oli heidän täytynyt sulatella häntä tulen ääressä. Dickenseniä puistatti muistellessaan.

Myöhemmin Dickensen meni ulos käytävälle polttelemaan sikaaria ja vilvottelemaan; hetkisen kuluttua Emily Travis osui paikalle. Emily Travis oli harvinaisen siro ja hienopiirteinen ja, olipa hän Lontoossa tahi Klondike'issa, hän pukeutui, niinkuin miljoonia omistavan kaivosinsinöörin tyttären soveltuikin. Pikku-Dickensen asetti sikarinsa sopivalle ikkunalaudalle, josta hän saattoi sen jälleen mukavasti löytää, ja nosti hattuaan.