"Eikö ihmisellä saa olla taiteellisia tunteita?" kysyi Arizona Jack. "Varoitin Fergusonia. Se, että kuuntelin hänen lintusiaan, oli oman luonteeni loukkaamista. Kyllä niitä on siksi herkkiä ja hienotunteisia musiikkimiehiä, jotka tappaisivat paljoa vähemmästäkin loukkauksesta kuin minä. Olen valmis maksamaan sakon siitä, että minulla on taideaistia. Nielasen lääkkeen ja nuolen lusikan. Mutta kolmen päivän muona on liian vähän, siinä kaikki. Silloin saadaan minut merkitä kuolleiden kirjoihin. Ryhtykää samalla valmistamaan hautajaisiani!"
O'Brien horjui edelleen. Hän heitti kysyvän katseen Mucluc
Charley'iin.
"Minusta tuntuisi, että määräys kolmen päivän muonasta on vähän liian ankara," huomautti viimemainittu. "Mutta Teidänhän se on ratkaistava. Kun valitsimme Teidät tämän tuomioistuimen tuomariksi, suostuimme noudattamaan Teidän päätöksiänne. Ja sen olemme tehneet, totisesti, ja sen teemme edelleenkin."
"Kenties olen ollut hieman liian ankara, Jack", sanoi O'Brien puolustellen. "Minua on tämä surmaaminen vaivannut siksi paljon. Suostun siihen, että Te saatte viikon muonan." Taaskin hän yski selventäen kurkkuaan ja jatkoi katsahtaen reippaasti tuomittuun: "Ja nyt lienee meidän parasta käydä toimeen ja päättää koko juttu. Vene on valmiina. Leclaire, menkää noutamaan muona! Järjestämme suorituksen myöhemmin."
Arizona Jack katsahti häneen kiittäen ja mutisten jotain "polucuksen pikkulinnuista" astui avonaiseen veneeseen, joka nytkähdellen hankautui rantaäyrästä vasten. Höyläämättömistä laudoista kyhätty vene oli verrattain suuri. Laudat oli käsin sahattu seisovista rungoista Lake Lindermanilla muutamia satoja maileja ylempänä joen varrella Chilcootin juurella. Veneessä oli airopari ja Arizona Jackin vuodehuovat. Leclair toi jauhosäkkiin sullotun muonan heittäen sen veneeseen samalla kuiskaten:
"Panin runsaat mitat, Jack. Sinä teit sen ärsytettynä."
"Työntäkää vene irti!" huudahti Arizona Jack.
Joku miehistä irroitti kiinnitysnuoran ja heitti sen veneeseen. Virta tarttui veneeseen ja pyörähdellen se loittoni rannasta. Murhamies ei koskenut airoihin, vaan istui rauhallisesti perätuhdolla kiertäen paperossin ja pian vetäen maukkaita sauhuja. Rannallaolijat katselivat venettä, kunnes se katosi puolisen mailia alempana olevan mutkan taakse. Oikeutta oli jaettu.
Red Cow'n asukkaat säätivät lait ja panivat tuomiot täytäntöön ilman sellaisia viivyttelyjä, jotka ovat hempeämielisen sivistyksen merkkejä. Yukonilla ei ollut minkäänlaisia lakeja, paitsi mitä he itselleen laativat. Heidän oli pakko se tehdä. Tämä kaikki tapahtui niinä varhaisina aikoina, jolloin Red Cow oli kukoistavammillaan, v. 1887, jolloin Klondike ja sen väkeä houkuttelevat kultalöydöt vielä olivat tuntemattoman tulevaisuuden peitossa. Eivät Red Cow'n asukkaat edes tietäneet, olivatko he Alaskassa vaiko luoteisella territoriolla, viiruisen tähtilipun vaiko brittiläisen lipun alueella. Ei milloinkaan ollut maanmittari sattunut heidän kohdalleen mittaamaan paikan pituus- ja leveysastetta. Red Cow oli jossain Yukonin varrella ja se heille riitti. Lippuihin nähden he olivat kaikkien määräysten ulkopuolella. Ja lait taas, niin, tänne ei minkään hallituksen eikä oikeuslaitoksen valta ulottunut.
Itse he hoitivat lainsäädäntönsä ja varsin yksinkertainen se olikin. Yukon oli tuomioiden toimeenpanija. Parisen tuhatta mailia Red Cow'n alapuolella laski Yukon Beringin mereen sata mailia laajan suistomaan halki. Jokaikinen noista kahdestatuhannesta mailista oli alkuperäisen villiä luontoa. Olihan tosin siinä kohdassa, missä Porcupine napapiirin pohjoispuolella laskee Yukoniin, Hudson-yhtiön kauppa-asema. Mutta sinne oli monta sataa mailia. Myöskin kertoi huhu, että vielä monta sataa mailia kauempana oli lähetysasemia. Mutta se kuitenkin oli pelkkää huhua, ei kukaan Red Cow'n asukkaista ollut milloinkaan ollut siellä. Kaikki he olivat tulleet tähän yksinäiseen seutuun Chilcootin yli ja pitkin Yukonin yläjuoksua.