"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään orjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa pakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi syntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua kehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka tekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu? Esittäkää se siis." Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten kaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan suunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten kannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein vastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta — mutta se oli henkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta useimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä aatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia näköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan siten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He olivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin kerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.

Sattuipa niin, että eräs piimäparta sanomalehden kirjeenvaihtaja oli kuulijain joukossa, koska hänet oli lähetetty sinne uutisten puutteessa saamaan jotakin kiinnostavaa. Hän ei ollut erittäin teräväpäinen kirjeenvaihtaja. Hän oli melkoisen herkkäuskoinen ja kielevä. Hän oli liian typerä voidakseen seurata keskustelua. Tosiasiassa hänellä oli se mieluisa tunne, että hän oli paljon yläpuolella näitä monisanaisia työväenluokkaan kuuluvia vimmapäitä. Sen lisäksi hänellä oli suunnaton kunnioitus niitä kohtaan, jotka ovat kohonneet korkeisiin asemiin ja sieltä sanelevat, millainen tulee kansojen ja sanomalehtien politiikan olla. Lopuksi hänellä oli käsitys, että se vasta oikea kertoja oli, joka kykeni tekemään jotakin tyhjästä.

Hän ei tiennyt, mistä oikeastaan keskusteltiin. Se ei ollut edes hänestä tarpeellista. Sanat, sellaiset kuin vallankumous, antoivat hänelle johtolangan. Aivan kuin muinaismuistojen tutkija kykenee rakentamaan koko luurangon yhdestä ainoasta luusolmusta, hän kykeni rakentamaan kokonaisen puheen yhdestä ainoasta sanasta: vallankumous. Hän teki sen sinä iltana ja teki sen hyvin; ja koska Martin oli synnyttänyt suurinta melua, hän pani kaikki hänen suuhunsa ja teki hänestä arkkianarkistin tässä näytelmässä, muuttaen hänen taantumuksellisen individualisminsa mitä hurjimmaksi ja punaisimmaksi sosialismiksi. Tämä kertojavekara oli oikea taiteilija, ja suurella siveltimellä hän sekoitti paikallisväriä: villisilmäisiä, pitkätukkaisia miehiä, oikeita rappeutuneitten miesten tyyppejä, joiden ääni vapisi intohimosta, tiukkaan puristetut nyrkit huitoivat ilmaa, ja kaikki tämä katsottuna karjunnan, kirousten ja vihaisten huutojen taustaa vasten.

XV LUKU

Juodessaan kahvia pienessä huoneessaan seuraavana aamuna Martin luki sanomalehteä. Uusi kokemus hänelle oli nähdä oma nimensä ensimmäisellä sivulla suurin kirjaimin painettuna; ja häntä hämmästytti saada tietää, että hän oli Oaklandin sosialistien tunnetuin ja huomattavin johtaja. Hän luki tuon vallattoman puheen, jonka kertojavekara oli laatinut hänen nimissään, ja vaikka tuollainen aluksi raivostutti häntä, hän kuitenkin purskahti nauruun heittäessään sanomalehden kädestään.

"Joko mies oli juovuksissa tai on hän rikollisen ilkeämielinen", hän virkahti iltapäivällä istuen sänkynsä reunalla, kun Brissenden oli saapunut ja istahtanut väsyneesti ainoalle tuolille.

"Mutta mitä te siitä välitätte?" kysyi Brissenden. "Varmaankaan ette paljoa välitä niiden porvarillisten sikojen mielipiteestä, jotka lukevat sanomalehteä."

"En, minä en todellakaan välitä heidän hyväksymisestään, en hituistakaan. Toisaalta se on kuitenkin omansa vaikuttamaan ikävästi minun suhteeseeni Ruthin perheeseen. Hänen isänsä on aina otaksunut, että minä olen sosialisti, ja tämä onneton juttu tukee hänen uskoaan. Eipä silti, että minä välittäisin hänen mielipiteistään, mutta kuitenkin. Minä haluan lukea teille, mitä olen tänään kirjoittanut. Se on tietysti 'Myöhästynyttä', ja olen päässyt puolitiehen."

Hän luki juuri ääneen, kun Maria avasi oven ja johti sisään nuoren, koreihin vaatteihin pukeutuneen miehen, joka reippaasti katseli ympärilleen huomaten nurkassa olevan öljykeittimen ja keittovälineet, ennen kuin hänen katseensa siirtyi Martiniin.

"Istukaa", sanoi Brissenden.