Herra Morse katsahti uteliaana vaimoonsa.
"Tahdotko sinä käyttää tätä nuorta merimiestä jonkinlaisena herättäjänä?" hän kysyi.
"Minä tahdon, ettei Ruth kuole vanhana piikana, jos minä voin sen estää", kuului vastaus. "Jos tuo nuori Eden voisi herättää hänen mielenkiintoansa yleensä miehiin, olisi se hyvä asia."
"Oikein hyvä asia", vastasi hänen miehensä. "Mutta otaksupa — ja joskus meidän täytyy otaksua, lemmikkini — otaksupa, että hän herättää hänen mielenkiintoansa liian voimakkaasti juuri itseensä, entäs sitten?"
"Mahdotonta", nauroi rouva Morse. "Ruth on kolme vuotta häntä vanhempi, ja muutenkin se on ihan mahdotonta. Siitä ei tule mitään. Jätä se asia minulle."
Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä, hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän lisäsi sen sata dollaria, jonka hän Examinerilta saisi siihen neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka Youth's Companion vähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.
Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla, että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen omistajaksi.
Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen "Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle. Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa paitsi kieliopissa.
"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista sanaa — inhoittava. Minä neuvoisin teitä…"
Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos papukaijan tietoja päässään.