Torstaina Joe joutui raivoihinsa. Oli tuotu nippu ylimääräisiä "houkutuskappaleita".
"Minä jätän ne siihen", hän kiukutteli. "Minä en voi sietää tällaista. Minä jätän ne koskemattomiksi. Mitä hyödyttää raataa kuin orja koko viikon toivoen voivansa säästää edes yhden minuutin, kun sitten paiskataan niputtain ylimääräisiä vaatteita? Tämä on vapaa maa, ja nyt minä menen sen kirotun hollantilaisen möhömahan luo ja sanon, mitä hänestä ajattelen. Minä en aio lirkutella hänelle ranskaa. Puhdas amerikkalainen kaikuu minun suussani kyllin hyvältä. Nuolkoon itse ylimääräiset repaleensa!"
"Me olemme saaneet työtä illaksi", hän sanoi hetken kuluttua muuttaen päätöstänsä ja alistuen kohtaloonsa.
Martin ei lukenut sinä iltana. Hän ei ollut nähnyt sanomalehtiä viikkoon ja ihmeekseen huomasi, ettei niitä ollenkaan edes kaivannut. Häntä eivät mitkään uutiset huvittaneet. Hän oli liian väsynyt ja uupunut tunteakseen mielenkiintoa mihinkään, vaikkakin hän suunnitteli pyörämatkaa Oaklandiin lauantai-iltana, jos he lopettaisivat kolmelta. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja kun hän palaisi samalla tavalla sunnuntai-iltana, olisi hän saanut kaikkea muuta, vaan ei lepoa toisen viikon työtä varten. Paljon helpompi olisi ollut tehdä tuo matka junalla, mutta lippu edestakaisin maksoi kaksi ja puoli dollaria, ja hän oli päättänyt säästää rahaa.
XVII LUKU
Martin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana ensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä paitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta saatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja kaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi rintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne tangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin "pakkasi" ne. Tähän työhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille asettaminen.
Se oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa. Ylhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin pukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa miellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi. Suunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat liukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä höyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se lämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat. Rauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli kelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille tarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen kuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla, mutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he kiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli tehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli sekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö piloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan täsmällisyyden ja erehtymättömyyden.
Ei ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen tuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli ainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki, mikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen. Hänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä sen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan olivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari oli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen käsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä ketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi kuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin monta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli osuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti laskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä sielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä aikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän auringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen tulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla vilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.
Hiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät vettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että vesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos kaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman itsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä; mutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin ajatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi liittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan. Mahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että hän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin kiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun hän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle mennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.
"Tämä on helvetti, eikös olekin?" virkahti Joe kerran.