Martinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa avomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä, mitä ikinä sitten tapahtuisikin.
"Tarkoitan", hän vastasi. "Juuri niin. Useita kertoja."
Ruth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.
"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan menetellyt niin."
"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin pesulassa", naurahti Martin katkerasti. "Työ on tärkeä olemassa. Se on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat, ja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on olemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa työn hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran merelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen takaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla. Siitä minä olen aivan varma."
Ruth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena huomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli ollut.
"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä — 'Työn alentava vaikutus' tai
'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä."
He eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin kaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän oli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla, oli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän järkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen aiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja ymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen. Siihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset saada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren miehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien erehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka vasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä hän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja rakkauden kaipuu.
He pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat ääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka kohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen, uhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat niitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, — pohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler ja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet sellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.
Martin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa selvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut Martinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen vertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen, sillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin fyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen silmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka ei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona suurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla paljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin päätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä. Loppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän näki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja vaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he yhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa monien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin avain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän erikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen rintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he taas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän kauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo mielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he lukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät, tai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla pitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla, jossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin hienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja aina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth, iloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja ponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät riippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.