Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta — siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi. Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis — kuten hänen omansa. Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään, sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle. Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.
"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten silmänsä ja katsoen häneen — "neljä vuotta vanhempi."
"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.
Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset, huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta ja elämän raskasta todellisuutta.
He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon siinä oli.
Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon, ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa. Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi, sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.
XXII LUKU
Rouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär palasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon yksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja loistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle rauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.
"Tiedätkö sinä sen?" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.