"Vaikka mr van Weyden muuten onkin hyvin kunnioitustaherättävä henkilö, on hän joskus — niin, kuinkas sanoisinkaan! — hiukan taistelunhaluinen, ja silloin ovat ankarat toimenpiteet välttämättömiä. Mutta levollisina hetkinään hän on sekä järkevä että suora, ja koska hän juuri tällä hetkellä on levollisella mielellä, niin ei hän voine kieltää, että hän eilen viimeksi uhkasi ottaa minut hengiltä."
Olin vähällä tukehtua, enkä epäile lainkaan, että silmissäni paloi vihan liekki. Hän huomautti siitä kaikille.
"Katsokaahan vain häntä! Hädin tuskin hän voi hillitä itseään edes teidän läsnäollessanne. Mutta hän ei ole myöskään tottunut naisseuraan. Minun täytynee ottaa jokin ase mukaani, ennenkuin menen kannelle hänen kanssansa."
Hän pudisti päätään miettivästi. "Se on todellakin hyvin, hyvin ikävää", sanoi hän, ja pyyntimiehet purskahtivat nauruun.
Heidän karkeat äänensä, jotka kaikuivat tässä pienessä huoneessa, tekivät raa'an vaikutuksen. Koko kohtauksessa oli jotakin raakaa, ja kun minä nyt katselin tätä vierasta naista ja näin, kuinka huonosti hän sopi kaikkeen tähän, huomasin vasta ensi kertaa, kuinka hyvin minä itse siihen sovelluin. Minähän tunsin niin hyvin nuo miehet ja heidän sielunelämänsä — ja minä kuuluin itsekin heidän joukkoonsa, minä elin hylkeenpyytäjän elämää, söin hylkeenpyytäjän ruokaa, ajattelin tavallaan hylkeenpyytäjän ajatuksia. Minua eivät ihmetyttäneet nuo kehnot vaatetukset, karheat kasvot, tuo hurja nauru, nämä haisevat seinät ja heiluvat lamput.
Levittäessäni voita leivälle osuivat silmäni käteeni. Kaikki rystyset olivat nahattomat ja tulehtuneet, sormet paisuneet ja kynnet mustareunaiset. Minä tunsin, että tukka niskassani oli paksu kuin turkki, minä tiesin, että takinhiha oli kulunut rikki ja että sinisen paitani kauluksesta puuttui nappi. Tikari, josta Susi-Larsen oli puhunut, riippui kupeellani. Olihan se hyvinkin luonnollista, että se riippui siinä, nyt vasta käsitin kuinka luonnollista se oli ajatellessani asiaa miss Brewsterin kannalta ja käsittäessäni kuinka omituiselta se sekä kaikki muukin, mikä oli sen yhteydessä, mahtoi hänestä tuntua.
Mutta miss Brewster ymmärsi, että Susi-Larsen vain ivasi, ja hän katsoi minua jälleen myötätuntoisesti. Mutta samalla hän näytti olevan ymmällä. Sillä sen kautta kaikki tuntui hänestä vielä entistäänkin käsittämättömämmältä.
"Ehkäpä minä voin päästä johonkin vastaantulevaan laivaan", sanoi miss Brewster.
"Täällä ei koskaan kulje muita laivoja kuin hylkeenpyytäjiä", vastasi
Susi-Larsen.
"Mutta minulla ei ole vaatteita — ei kerrassaan mitään", vastusteli hän. "Te ehkä ette ajattele, etten ole mies — ja että tuo kuljeksiva, huoleton elämä, jota te ja teidän miehenne näytätte viettävän, on minulle jotakin aivan vierasta."