"Mitä pikemmin te siihen totutte, sitä parempi", selitti Susi-Larsen.
"Minä hankin teille kangasta, neuloja ja lankaa", lisäsi hän.
"Toivottavasti puvun tai parin ompeleminen ei tuota teille kovin
suurta rasitusta."
Miss Brewster irvisteli hiukan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän osannut ommella vaatteita. Yhtä selvästi huomasin myöskin, että hän sekä pelkäsi että oli aivan ymmällä, vaikka hän rohkeasti koettikin sitä salata.
"Minä oletan, että te, samoin kuin mr van Weydenkin, olette tottunut siihen, että muut ovat tehneet kaikki työt teidän puolestanne. Mutta enpä luule teillä olevan vähintäkään vahinkoa siitä, jos saatte nyt hiukan itsekin tehdä työtä. Kuulkaahan — millä tavalla te ansaitsette elantonne?"
Miss Brewster katsoi kummissaan Susi-Larseniin.
"Tarkoitukseni ei ole loukata. Ihmisethän syövät, ja siksi heidän on pakko hankkia itselleen elintarpeita. Nämä miehet ampuvat hylkeitä elannokseen, minä kuljetan laivaani samassa tarkoituksessa, ja mr van Weyden ansaitsee ainakin tätä nykyä ruokansa auttamalla minua. Mitä te teette?"
Miss Brewster kohautti olkapäitään.
"Ansaitsetteko te itse elantonne? Vai elättääkö joku toinen teitä?"
"Pelkään pahoin, että toiset ovat tehneet sitä suurimman osan ikääni", vastasi hän nauraen. Hän koetti rohkeasti yhtyä Larsenin leikinlaskuun, mutta minä näin, miten pelko kasvamistaan kasvoi hänen silmissään hänen katsellessaan Susi-Larsenia.
"Ja minä oletan myöskin, että muut ovat aina valmistaneet teidän vuoteennekin?"
"Olen minä itsekin laittanut vuoteeni", vastasi hän.