"Ette, ette siinä suhteessa", vastasi hän. "Se loukkasi minua."
"Me emme voi määrätä jonkin tuntemattoman arvoa vertaamatta sitä johonkin tunnettuun", vastasin minä hienoimmalla akateemisella sananparrella. "Arvostelijana minun oli pakko määritellä teidän arvonne. Nyt te olette itse tullut omaksi mittapuuksenne. Minulla on kirjahyllylläni teidän pienistä teoksistanne seitsemän kappaletta, siellä on myöskin kaksi paksumpaa nidosta, teidän essee-kirjoitelmanne, ja saatte suoda anteeksi, että sen sanon — en tiedä, onko se teistä imartelevaa vai ei — mutta minusta ne ovat aivan yhtä hyvät kuin teidän runonne. Se aika on pian koittava, jolloin arvostelijat sanovat jotakuta uutta kirjailijatarta Englannin Maud Brewsteriksi."
"Te olette erinomaisen ystävällinen", sanoi hän puoleksi kuiskaten. Ja nuo kohteliaat sanat sekä ääni, jolla hän ne lausui, samoin kuin ne muistot, joita ne herättivät minun entisestä elämästäni maapallon toisella puolella, saivat minut äkkiä vavahtamaan — ne herättivät muistoja henkiin, mutta samalla myös katkeran kodinkaipuun.
"Sellaiseltako siis Maud Brewster näyttää", sanoin minä juhlallisesti ja katselin kunnioittavasti häntä.
"Ja sellaiselta siis Humphrey van Weyden näyttää", sanoi hän ja katsoi minuun yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti. "Kuinka ihmeellistä! Minun on niin vaikea sitä käsittää. Me emme ole odottaneet, että teidän järkevästä kynästänne lähtisi jokin hurjan romanttinen kuvaus."
"Ei, en minä olekaan keräämässä aineksia sellaista kuvausta varten, sen voin teille vakuuttaa", vastasin minä. "Minulla on yhtä vähän taipumusta kuin haluakaan runoiluun."
"Mutta sanokaahan minulle — miksi te oikeastaan olette hautaantunut Kaliforniaan?" kysyi hän sen jälkeen. "Siinä ette ole tehnyt oikein. Me idässä olemme niin harvoin saaneet nähdä teitä, aivan liian vähän olemme saaneet nähdä parissamme amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä etevintä edustajaa."
Minä kumarsin, sovelluttamatta kuitenkaan itseeni hänen kohteliaisuuttaan.
"Vähällä olin tavata teidät kerran Philadelphiassa, jossa teidän oli määrä pitää esitelmä. Mutta junani myöhästyi neljä tuntia."
Ja nyt me unohdimme kokonaan, missä olimme, ja jätimme äänettömän Susi-Larsenin karille keskelle pakinamme vesitulvaa. Pyyntimiehet nousivat pöydästä ja menivät ylös kannelle, mutta me juttelimme yhä edelleen. Susi-Larsen yksin jäi pöytään istumaan. Äkkiä minä huomasin, että hän oli läsnä. Hän istui taaksepäin nojautuneena tuolillaan ja kuunteli uteliaasti vierasta puhetta maailmasta, joka oli hänelle aivan outo.