Ufti ei vastannut. Hänen katseensa oli koko ajan kiintyneenä veden pintaan, ja äkkiä hänen silmänsä iskivät tulta.
"Haikala, hohoi, herra!"
"Hilatkaa! Pian! Kaikki apuun!" huusi Susi-Larsen ja hyökkäsi itse ennen muita köyden luo.
Mugridge oli kuullut Uftin varoitushuudon ja kirkui kuin mieletön. Näin mustan selkäevän ampuvan veden halki ja lähestyvän häntä suuremmalla nopeudella kuin köysi liikkui. Saisiko haikala hänet saaliikseen vai mekö, riippui vain hiuskarvasta, ja parissa sekunnissa se asia tulisi ratkaistuksi. Kun Mugridge oli aivan meidän alapuolellamme, laskeutui perä alas, joten haikala oli edullisemmassa asemassa kuin me. Selkäevä katosi. Vatsa loisti valkeana haikalan hypätessä ylöspäin. Mutta Susi-Larsen oli melkein yhtä nopsa — vaikkei aivan kuitenkaan. Pannen koko suunnattoman voimansa liikkeelle hän nykäisi kiivaasti köyttä. Kokki kohosi ylös vedestä, ja haikala ojentautui hänen jälkeensä. Mugridge veti jalkansa kippuraan, ja näyttipä siltä, kuin haikala olisi vain hipaissut hänen toista jalkaansa ja loiskahtanut sitten takaisin veteen. Mutta Thomas Mugridge päästi vihlovan hätähuudon haikalan koskettaessa häntä. Ja sitten me vedimme hänet laivaan kuin vastasaadun kalan siimassa, ja päästyään onnellisesti reunan yli, hän putosi suinpäin kannelle käsiensä ja polviensa varaan ja kiepsahti selälleen.
Mutta samassa pulpahti oikea verivirta kannelle. Mugridge oli menettänyt oikean jalkansa, se oli nilkasta poikkileikattu. Minä vilkaisin Maud Brewsteriin. Veri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. Hän ei katsonut Thomas Mugridgeen, vaan Susi-Larseniin. Ja Susi-Larsen huomasi sen varmaan, sillä hän sanoi lyhyesti naurahtaen:
"Miesten leikkiä, miss Brewster. Tietysti hiukan kovakouraisempaa, kuin mihin te olette tottunut, mutta — miesten leikkiä sittenkin. Haikalaa emme olleet ottaneet edeltäpäin lukuun. Se…"
Mutta juuri samassa Mugridge kääntyi toiselle kyljelleen — hän oli parhaiksi ehtinyt nostaa päänsä ja nähdä mikä vahinko hänelle oli tapahtunut — ja iski hampaansa Susi-Larsenin jalkaan. Susi-Larsen kumartui kylmäverisesti kokin puoleen ja puristi peukalollaan ja etusormellaan häntä leukojen ja korvien takaa. Leuat irtaantuivat vastahakoisesti toisistaan, ja Susi-Larsen oli vapaana.
"Niinkuin äsken sanoin", jatkoi hän levollisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, "haikalaa emme olleet ottaneet lukuun. Se oli — hm — sanoisinko kohtalon sallimusta."
Miss Brewster ei osoittanut vähimmälläkään tavalla, että hän olisi kuullut, mitä Susi-Larsen sanoi, jos kohta ilme hänen silmissään osoittikin inhoa, kun hän perääntyi askeleen kääntyäkseen pois. Mutta hän ei voinutkaan astua muuta kuin tuon yhden ainoan askeleen, sillä samassa hän horjahti ja tavoitteli raukeana kättäni. Minä tartuin häneen juuri parhaiksi kiinni, jotta hän ei päässyt kaatumaan, ja autoin hänet istumaan kajuutan korokkeelle. Luulin, että hän menisi kokonaan tajuttomaksi, mutta hän hillitsikin itsensä.
"Hakekaa suonipuserrin, mr van Weyden", huusi Susi-Larsen minulle.