Minä epäröin. Miss Brewster liikutti huuliaan, mutta vaikkei ainoatakaan ääntä kuulunut, niin hän käski yhtä selvästi silmillään kuin ikinä sanoillaan minua auttamaan raajarikkoontunutta.
"Olkaa niin ystävällinen!" onnistui hänen vihdoin kuiskata, enkä minä voinut muuta kuin totella.
Mutta minä olin osoittanut olevani jo niin taitava välskäri, että Susi-Larsen, annettuaan minulle muutamia neuvoja, salli minun hoitaa sairasta omin neuvoin, pari merimiestä vain apuna. Omasta puolestaan hän tahtoi kostaa haikalalle. Suureen uistinonkeen pantiin suolaista silavaa syötiksi, koukku heitettiin mereen, ja sillä aikaa kun minä sidoin laskimoita ja valtimoita, hilasivat merimiehet laulaen syyllisen pedon laivaan. En nähnyt sitä omin silmin, mutta apulaiseni jättivät minut hetkeksi yksin ja hyökkäsivät keskilaivalle katsomaan, mitä siellä tapahtui. Haikala oli kuudentoista jalan pituinen ja se nostettiin ylös rikiin. Pedon leuat kiskottiin selkoisen selälleen ja paksu seiväs, joka oli teroitettu molemmista päistään, pistettiin sen kitaan siten, että kun vivut otettiin pois, niin terävät päät tunkeutuivat leukoihin. Kun se oli tehty, leikattiin koukku pois, ja haikala päästettiin jälleen mereen; se oli avuton, vaikka täydessä voimassaan, ja tuomittu hitaaseen nälkäkuolemaan — elävältä kuollut, jommoista rangaistusta se olisi vähemmän ansainnut kuin itse rangaistuksen keksijä.
Kahdeskolmatta luku
Minä tiesin mitä miss Brewster tahtoi, kun hän tuli minun luokseni. Olin nähnyt hänen kymmenen minuutin ajan keskustelevan kiihkeästi insinöörin kanssa, ja viittaamalla pyydettyäni häntä olemaan vaiti saatoin hänet syrjään, jotta perämies ei kuulisi meidän puhettamme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen ilmeensä oli päättävä, hänen suuret silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta, sillä ne katsoivat tutkivasti ja läpitunkevasti minuun. Olin täynnä odotusta ja samalla hämilläni, sillä hän tahtoi nyt tutkia Humphrey van Weydenin sielua, eikä Humphrey van Weydenillä ollut juuri sanottavasti syytä olla siinä suhteessa ylpeä, sen jälkeen kun hän oli tullut Ghost-laivaan.
Me astuimme sille välisillalle, joka johti välikannelle, ja siinä hän kääntyi ja katseli minua. Minä silmäsin nopeasti ympärilleni nähdäkseni oliko ketään läheisyydessä.
"Mistä on kysymys?" sanoin minä lempeästi, mutta päättävä ilme hänen kasvoillaan ei muuttunut.
"Minä voin ymmärtää, että surullinen tapaus tänä aamuna oli oikeastaan vain tapaturma", sanoi hän. "Mutta minä puhuin äsken mr Haskinsin kanssa ja hän väitti, että samana päivänä, jolloin me tulimme laivaan ja minä olin alhaalla kannen alla, upotettiin kaksi miestä, suorastaan hukutettiin mereen — toisin sanoen murhattiin."
Hänen äänensä oli kysyvä, ja hän katsoi syyttävästi minuun, ikäänkuin minä olisin ollut syypää tähän tekoon tai ainakin osallinen siihen.
"Tuo tieto on aivan oikea", vastasin minä. "Nuo molemmat miehet murhattiin."