"Oi, olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä käsittäkö minua väärin!" sanoin rukoilevasti, melkein kuiskaten. "Kaikki teidän entinen kokemuksenne ihmisistä ja oloista ei merkitse täällä mitään. Teidän täytyy alkaa aivan alusta. Minä tiedän — ja ymmärrän sen vallan hyvin — että te muun muassa olette tottunut vaikuttamaan muihin ihmisiin silmillänne, antamalla niin sanoakseni moraalisen rohkeutenne säkenöidä. Te olette jo sillä tavalla vaikuttanut minuun — pakottanut minut tottelemaan. Mutta älkää yrittäkö sitä Susi-Larsenin suhteen! Yhtä hyvin voisitte koettaa hallita jalopeuraa, ja hän pitäisi teitä vain pilkkanansa. Hän… Minä olen aina ollut ylpeä siitä, että keksin työn kyvyn", lisäsin minä, nopeasti vaihtaen keskustelunaihetta, kun Susi-Larsen nousi korokkeen astimia ylös ja tuli meidän luoksemme. "Kaikki kustantajat pelkäsivät häntä eivätkä tahtoneet tietää hänestä mitään. Mutta minä näin asian toisessa valossa, ja julkaistessaan tuon erinomaisen 'Paja' nimisen runon osoitti hän, etten ollut erehtynyt hänen suuresta kyvystään."
"Ja sittenkin se oli vain sanomalehtiruno", sanoi miss Brewster vilkkaasti.
"Sattumalta se ilmestyi sanomalehdessä", selitin minä, "mutta siihen ei ollut syynä se, ettei jo aikaisemmin olisi aikakauskirjojen toimittajille annettu tilaisuutta nähdä sitä. — Me puhumme Harrisista", sanoin minä Susi-Larsenille.
"Vai niin! Aivan oikein — minä muistan tuon runon", selitti hän. "Siinä oli paljon kauniita tunteita ja tavaton usko inhimillisiin kuvitteluihin! Asiasta toiseen, mr van Weyden — ehkäpä te käytte katsomassa Cookya. Hän valittaa ja on kovin levoton."
Siten minut lähetettiin muitta mutkitta pois, ja kun tulin Mugridgen luo, hän nukkui syvässä unessa, sillä olin antanut hänelle morfiinia. En huolinut heti palata kannelle, ja kun jonkin ajan kuluttua nousin sinne, näin ilokseni miss Brewsterin keskustelevan vilkkaasti Susi-Larsenin kanssa. Se oli todellakin suuri ilo. Hän seurasi siis neuvoani. Ja kuitenkin tunsin samalla jonkinmoista pettymystä sen johdosta, että hän teki sitä, mitä niin hartaasti olin pyytänyt, vaikka se olikin hänelle kovin vastenmielistä.
Kolmaskolmatta luku
Raittiit tuulet, jotka puhalsivat tasaisesti ja vakavasti, ajoivat Ghostin pohjoiseen hyljeparven keskelle. Me tapasimme sen tultuamme noin neljänteenviidettä leveyspiiriin, kolkolle ja myrskyiselle alueelle, missä tuuli alituisesti raivosi sumujen keskellä. Saattoipa tapahtua, ettemme moneen päivään nähneet aurinkoa vilahdukseltakaan emmekä voineet tehdä minkäänlaisia havaintoja. Mutta sitten tuuli hajoitti sumun, me näimme laineiden väreilevän ja kimaltelevan ja otimme selvää asemastamme. Sen jälkeen meillä saattoi olla jokin kirkas päivä, ehkäpä kolme, neljäkin, mutta sitten sumu jälleen laskeutui ylitsemme, vieläpä entistään paksumpanakin.
Sellaisissa olosuhteissa oli pyynti hyvin vaarallista. Veneet laskettiin kuitenkin joka päivä veteen, ne katosivat harmaaseen pimeyteen ja tulivat jälleen näkyviin illalla, usein vasta yöllä, jolloin ne kierivät esiin yksitellen paksusta sumusta aivan kuin mitkäkin matelijat. Wainwright — pyyntimies, jonka Susi-Larsen oli anastanut toiselta kuunarilta veneineen ja soutajineen — käytti sumua hyväkseen ja pakeni. Hän katosi eräänä aamuna harmaaseen pimeyteen molempine miehinensä, emmekä nähneet heitä koskaan enää. Mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin saimme kuulla, että he olivat kulkeneet kuunarista toiseen, kunnes olivat löytäneet omansa.
Juuri niin minäkin olin aikonut tehdä, mutta en saanut siihen koskaan tilaisuutta. Perämiehen toimiin ei kuulunut hylkeiden pyydystäminen veneissä, ja vaikka olisin koettanut kuinka viekkaasti tahansa menetellä, päästäkseni kerran veneiden mukana merelle, niin en saanut koskaan Susi-Larsenia suostumaan siihen. Jos hän olisi suostunut, olisin jollakin tavalla laittanut niin, että Maud Brewster olisi tullut mukaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, muuttui olomme suorastaan peloittavaksi. Minä koetin kaikella voimalla olla ajattelematta sitä, mutta nämä ajatukset kiusasivat minua alati kuin painajainen.
Olin aikoinani lukenut useita meriromaaneja, joissa kaikissa kerrottiin yksinäisestä naisesta suuren miesjoukon keskellä, mutta nyt huomasin, etten koskaan ollut täydellisesti käsittänyt tällaista asemaa, jota kirjailijat alituisesti märehtivät ja selittivät. Mutta tässä olin nyt itse keskellä tällaista tapausta. Ja jotta se olisi niin täydellinen kuin suinkin, ei tarvittu muuta kuin että nainen oli juuri Maud Brewster, joka nyt persoonallisesti ihastutti minua yhtä paljon kuin jo aikaisemmin kaikella sillä, mitä hän oli kirjoittanut.