Eipä kukaan sen huonommin olisi voinut sopia nykyiseen ympäristöön kuin hän. Maud Brewster oli hieno ja henkevä olento, solakka ja notkea, kevyt ja sulava kaikissa liikkeissään. Mahdotonta oli käsittää, että hän todellakin käveli tai että hän käveli samalla tavalla kuin muut kuolevaiset. Hän oli niin ihmeellisen pehmeä ja sulava, ja hän liikkui niin kevyesti — lähestyi aivan kuin liitävä höyhen tai äänettömästi lentävä lintu.
Hän oli mielestäni aivan kuin saksilainen posliiniesine, ja minulla oli aina se tunne, että hän oli niin hauras, että voisi mennä rikki. Aivan kuin ensikerralla tarttuessani hänen käsivarteensa auttaakseni häntä kajuuttaan, pelkäsin alituisesti hänen musertuvan, jos häntä kohdeltaisiin kovasti ja väkivaltaisesti. En koskaan ole nähnyt ruumista ja henkeä niin täysin sopusoinnussa keskenänsä. Samoin kuin arvostelijat ovat sanoneet hänen runoistansa, että ne olivat hienoja ja henkeviä, samoin saattoi sanoa koko hänen olennostansakin. Hänen ruumiinsa näytti sulautuvan kerrassaan hänen sieluunsa, niillä kummallakin oli aivan samat ominaisuudet, ja ne oli kiedottu elämään kaikkein kevyimmillä kahleilla. Hän tallasi tosiaankin maata mahdollisimman kevyesti, ja hänen ruumiinrakenteessaan oli varsin vähän voimakasta ainesta.
Hän oli Susi-Larsenin suoranainen vastakohta. Heissä ei ollut kerrassaan mitään yhteistä, vaan toisessa oli juuri sitä, mitä toisesta puuttui. Eräänä aamuna minä tarkkasin heitä heidän kävellessänsä yhdessä kannella, ja minusta tuntui, että he edustivat ikäänkuin kehityksen molempia äärimmäisiä pisteitä — toinen raakuuden korkeinta määrää, toinen hienoimman sivistyksen täydellisintä tuotetta. Susi-Larsen oli tosin tavattoman nerokas, mutta nerokkuus oli yksinomaan kehittänyt hänen raakoja intohimojansa ja teki hänet kahta vertaa vaarallisemmaksi. Hänellä oli erinomaiset lihakset ja voimakas ruumis, mutta vaikka hänen käyntinsä oli luja ja varma, niinkuin luonnonihmisellä, ei se sittenkään ollut raskas. Kun hän nosti ja laski maahan jalkojansa, täytyi vaistomaisesti ajatella erämaata ja viidakkoja. Hän käveli kuin kissa, sekä kevyesti että voimakkaasti. En voinut olla vertaamatta häntä tiikeriin, viekkaaseen petoeläimeen. Siltä hän näytti, ja hänen silmissään oli välistä aivan samanlainen kiilto kuin leopardilla ja muilla villieläimillä, kun ne ovat häkkiin suljetut.
Mutta sinä päivänä, jolloin näin heidän kävelevän yhdessä edestakaisin, huomasin myöskin, että miss Brewster äkkiä lopetti kävelyn. He saapuivat kajuutan portaitten edustalle, missä minä seisoin, ja vaikkei miss Brewster vähimmälläkään tavalla ilmaissut mielialaansa, niin huomasin sittenkin, että hän oli kiihottunut. Hän teki jonkin vähäpätöisen huomautuksen kiinnittäessään katseensa minuun, ja hän nauroi varsin huolettomasti, mutta minä näin sittenkin, että jokin magneettinen voima veti hänen katseensa Susi-Larseniin; heti sen jälkeen hän katsoi maahan, mutta ei tehnyt sitä kylliksi nopeasti voidakseen salata sitä äkillistä pelkoa, joka kuvastui hänen silmissään.
Ja Susi-Larsenin silmät ilmaisivat minulle, miksi miss Brewster oli niin kiihottunut. Nuo silmät, jotka tavallisesti olivat harmaat ja kovat, olivat nyt lämpimät, lempeät ja kullalta-kimaltelevat, täynnä pieniä tulikipinöitä, jotka väliin himmenivät, mutta äkkiä taas leimahtivat, niin että koko silmämuna hehkui. Hänen silmänsä loistivat aivan kuin kulta, ne viekoittelivat puoleensa, kutsuivat ja pakottivat, ja samalla niissä kuvastui intohimoa ja kaipausta, jota ei mikään nainen saattanut käsittää väärin — kaikkein vähimmin Maud Brewster.
Maud Brewsterin kauhu tarttui minuunkin, ja tänä hirveänä ahdistuksen hetkenä — kauheimpana, mitä mies voi tuntea — selvisi minulle aivan selittämättömällä tavalla, että rakastin häntä. Tuo tieto, että rakastin häntä, kauhistutti minua; mutta samassa kuin nuo molemmat tunteet valtasivat minut, milloin jähmettivät vereni jääksi, milloin saivat sen kiihkeästi kuohumaan, pakotti ulkonainen ja minulle vieras voima minua kääntämään katseeni jälleen Susi-Larseniin. Mutta hän oli taaskin entisellään. Kullan loiste oli kadonnut hänen silmistään. Ne olivat kylmät ja harmaat ja kovat hänen kumartaessaan meille äkisti ja kääntyessään pois.
"Minä pelkään", sanoi Maud Brewster kuiskaten. "Oh, kuinka minä pelkään."
Minäkin pelkäsin, ja tuo tieto, kuinka rakas hän oli minulle oli järkyttänyt kokonaan mieleni. Mutta sain sittenkin varsin levollisesti vastatuksi:
"Kyllä kaikki käy hyvin, miss Brewster. Luottakaa minuun — kaikki käy vielä hyvin."
Hän vastasi kiitollisesti hymyillen, ja tuo hymy sai sydämeni sykkimään kiivaasti rinnassani, ja sitten hän astui kajuutan portaita alas.