Minä seisoin kauan samalla paikalla, jonne hän oli jättänyt minut. Minun täytyi tehdä itselleni tiliä, punnita mitä tämä muutos minulle oikeastaan merkitsi. Se oli siis vihdoin minuakin kohdannut — rakkaus oli tullut, silloin kun kaikkein vähimmin olin sitä odottanut ja vieläpä kaikkein epäedullisimmissa olosuhteissa. Minun filosofiani oli tietenkin aina myöntänyt, että rakkauden välttämättä kerran täytyi tulla, joko myöhemmin tai varhemmin, mutta eläessäni vuosikausia hiljaisuudessa kirjojeni parissa en ollut valmistunut ottamaan sitä vastaan.
Ja nyt se oli tapahtunut! Maud Brewster! Ajatukseni palasivat siihen hetkeen, jolloin näin hänen ensimmäisen ohuen vihkosensa kirjoituspöydälläni, ja selvästi näin edessäni myös koko rivin pieniä nidoksia työhuoneeni hyllyllä. Kuinka lämpimästi olinkaan vastaanottanut joka ainoan niistä! Joka vuosi oli uusi nidos tullut julkisuuteen, ja ne olivat olleet minulle ikäänkuin uuden vuoden tervehdys. Ne toivat minulle tervehdyksen sielulta, joka oli minulle itselleni sukua ja minä olin ottanut ne vastaan ikäänkuin olisin ollut tekijättären hyvä toveri. Nyt sen sijaan ne olivat kaikki tunkeutuneet sydämeeni.
Sydämeeni! Minä tunsin mullistuksen koko olennossani. Seisoin mielestäni ulkopuolella itseäni ja tarkastelin itseäni suurella epäilyksellä. Maud Brewster! Humphrey van Weyden, tuo "kylmäverinen kala", "tunteeton hirviö", "järkeilevä daimoni", niinkuin Charley Furuseth minua tavallisesti nimitti, rakastunut! Ja ilman minkäänlaista järkeä tai syytä välähti äkkiä mieleeni pieni elämäkerrallinen tiedonanto, jonka olin lukenut punakantisesta "Kuka kukin on" teoksesta, ja sanoin ääneen: "Maud Brewster syntyi Cambridgessa ja on seitsemänkolmatta vuoden vanha." Sitten minä lisäsin: "Seitsemänkolmatta ja vielä vapaa!" Mutta mistä minä saatoin tietää, oliko hänen sydämensä vapaa? Herännyt mustasukkaisuuden tunne ajoi kaiken epäilyksen pakosalle. Ei, vähintäkään epäilyksen syytä ei ollut. Minä olin mustasukkainen, siis minun täytyi olla rakastunutkin. Ja Maud Brewsteria minä rakastin.
Minä, Humphrey van Weyden, olin siis rakastunut. Aloin melkein uudestaan epäillä. En siksi, että olisin pelännyt rakkautta tai etten olisi tahtonut rakastua. Päinvastoin! Minä olin aina ollut kaikkein suurin idealisti, ja filosofiani oli aina tunnustanut, että rakkaus oli suurinta maailmassa, että se oli elämän päämäärä ja korkein huippu, kaikkein korkein ilon ja onnen tila, johon ihminen saattoi joutua, jotakin, jota enemmän kuin mitään muuta oli tervehdittävä ilolla ja vastaanotettava avoimin sylin. Mutta nyt, kun rakkaus oli tullut, minun oli vaikea uskoa sitä. Miten minä olisin voinut olla niin onnellinen? Se oli aivan liian ihanaa voidakseen olla totta.
Minä en ollut koskaan etsinyt rakkautta. Suurin maailmassa ei ollut minua varten, niin olin ajatellut. Minä olin jollakin tavalla abnormi, "tunteeton peto", omituinen kirjatoukka, joka ei ymmärtänyt muita iloja kuin henkisiä. Ja vaikka koko elämäni ajan olin seurustellut naisten kanssa, niin olin pannut heihin vain esteettiseltä kannalta arvoa, en miltään muulta. Olin todellakin joskus pitänyt itseäni vieraana tässä maailmassa, jonkinmoisena munkkiluonteena, jolta oli kielletty sekä pitemmänaikainen että hetkellinen hellyydentunne, jonka muissa niin hyvin ymmärsin. Ja nyt se oli tullut! Aavistamatta ja ilman minkäänlaista valmistusta se oli ilmestynyt. Ja kiihottuneen huumauksen vallassa minä läksin paikaltani, ja aloin kulkea edestakaisin kannella mutisten itsekseni.
Rakkauden suloinen ääni kajahti korvissani, ja minä unohdin kaiken muun ympärilläni. Mutta Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut äkisti unelmistani.
"Mikä hemmetissä teitä vaivaa?" kysyi hän.
Minä olin kulkenut laivan kokkaan, jossa miehet parastaikaa maalasivat, ja kun nyt toinnuin jälleen, huomasin että koetin jalallani kaataa kumoon maalipönttöä.
"Käyttekö te unissa vai oletteko saanut auringonpiston?" riiteli hän.
"En, mutta ruoansulatukseni ei ole kunnossa", vastasin minä ja jatkoin kävelyäni, ikäänkuin ei mitään häiritsevää olisi tapahtunut.