Hän pudisti päätään, hitaasti ja miettivästi.
"Usein, hyvin usein minä epäilen, mitä hyötyä järjestä oikeastaan on. Unelmat ovat varmaan oleellisempia ja tyydyttävämpiä. Ne nautinnot, joita tunteet tarjoavat, ovat syvempiä ja kestävämpiä kuin ne, joita järki voi meille tuottaa, ja sitä paitsi totuus tekee vain mielen synkäksi. Tunteiden nautinto sen sijaan tuo mukanaan jonkinmoista väsähdystä, joka hyvin pian katoaa. Minä kadehdin teitä, minä kadehtin teitä tosiaankin."
Hän vaikeni äkisti, ja hänen huulillaan karehti ivallinen hymy hänen jatkaessaan jälleen:
"Tämä kateellisuus on aivoissa — huomatkaa! — eikä sydämessä. Järkeni sanoo sen minulle. Kateellisuus on järjen tuote. Minä olen kuin raitis mies, joka katselee juopunutta ja suutuksissaan toivoo, että hänkin olisi juopunut."
"Tai viisas mies, joka katselee hulluja ja toivoo, että hän itsekin olisi hullu", sanoin minä nauraen.
"Aivan niin", myönsi hän. "Te olette molemmat onnellisia, auttamattomia hulluja. Teidän lompakossanne ei ole ainoatakaan tosiasiaa."
"Ja kuitenkin me olemme yhtä anteliaita kuin tekin", selitti Maud
Brewster.
"Vieläpä anteliaampiakin, sillä se ei maksa teille mitään."
"Ja siksi, että me asetamme vekselin iankaikkisuuden maksettavaksi", vastasi Maud Brewster.
"No — joko te teette sitä tai luulette tekevänne, sehän on aivan sama asia. Te annatte mitä ette koskaan ole saaneet, ja palkaksi te saatte suuremman voiton siitä, mitä ette koskaan ole saaneet, kuin minä siitä, mitä todellakin olen saanut ja minkä olen hiellä ja vaivalla voittanut itselleni."