Minä tunsin jonkinmoista ylpeyttä, kun me kävimme pöytään istumaan. Sanani olivat ratkaisseet kysymyksen. Ainakin ne olivat lopettaneet keskustelun.
Mutta Susi-Larsen tuntui olevan tavattoman puheliaalla tuulella, puheliaampi kuin koskaan ennen. Tuntuipa siltä, kuin tukahdutettu tarmo olisi yrittänyt räjähdyttää hänet, ikäänkuin sen jollakin tavalla olisi täytynyt päästä ilmoille. Hän alkoi melkein heti keskustella rakkaudesta. Niinkuin tavallisestikin hän oli aivan materialistisella kannalla ja Maud ihanteellisella. Minä puolestani sanoin vain silloin tällöin jonkin sanan joukkoon, mutta en varsinaisesti yhtynyt väittelyyn.
Susi-Larsen oli loistava väitellessään, samoin Maudkin. Hetkeksi minulta hävisi keskustelun säie, sillä minä tarkastelin Maudin kasvoja hänen puhuessansa. Niissä oli vain harvoin väriä, mutta nyt hänen kasvonsa näyttivät vilkkailta ja kukoistavilta. Hänen loistava sukkeluutensa leikitteli rohkeasti sanoilla, ja hän näytti nauttivan väittelystä yhtä paljon kuin Susi-Larsenkin — ja Susi-Larsen, hän nautti koko olennollansa. Jostakin syystä, vaikk'en tiedä mistä, — sillä katselin lakkaamatta pientä ruskeaa kiharaa Maudin tukan rajassa — tuli Susi-Larsen lausuneeksi erään Swinburnen runon, jossa runoilija antaa kuvaamansa henkilön riemuita rakkaussynnistään.
Samoin kuin hän oli vainunnut synkkämielisyyttä Omarin sanojen takana, tunsi hän nyt riemua ja hurmausta Swinburnen säkeissä. Tuo tunne oli oikea, ja hän lausui hyvin. Mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat sanotuksi, kun Louis pisti päänsä esille porrasaukosta ja kuiskasi: "Hiljaa, hiljaa! Sumu on alkanut nousta, ja jonkun laivan vasemmanpuoleinen lyhty kulkee juuri meidän ohitsemme."
Susi-Larsen hyökkäsi ylös kannelle niin nopeasti, että kun me tulimme sinne hänen jäljessänsä, oli hän jo sulkenut välikannen luukun, missä juopuneet pyyntimiehet olivat, ja kiiruhtanut keulaan sulkeakseen myöskin kanssiaukon. Ilmassa oli yhä sumua, mutta se oli kohonnut ylemmäksi himmentäen valon, ja täydellinen pimeys vallitsi yössä. Suoraan edessämme saatoin erottaa kirkkaanpunaisen valon sekä toisen, valkoisen, ja kuulin höyrykoneen tykytystä. Se oli varmaan Macedonia.
Susi-Larsen oli palannut peräkannen korokkeelle, ja me seisoimme ääneti ja katselimme, miten lyhdynvalo kiiti nopeasti laivan kyljen ohitse.
"Onneksi hänellä ei ole valonheittäjää", sanoi Susi-Larsen.
"Miten kävisi, jos huutaisin nyt täyttä kurkkua?" kysyin minä kuiskaten.
"Silloin kaikki olisi hukassa", vastasi hän. "Mutta oletteko myös ajatellut, mitä siitä heti seuraisi?"
Ennenkuin saatoin sitä kysyäkään, oli hän tarttunut gorillansormillaan minun kurkkuuni ja hiukan liikutellen lihaksiaan hän antoi minun tuntea, millä tavalla hän olisi taittanut niskani. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän laski minut irti, ja me tähystelimme yhä edelleen Macedonian lyhtyä.