"Entä jos minä huutaisin?" kysyi Maud.
"Minä pidän teistä liian paljon tehdäkseni teille pahaa", sanoi hän lempeästi, — niin, hänen äänensä oli suorastaan hivelevän hellä, ja minä säpsähdin kuullessani sen sävyn. "Mutta älkää huoliko sitä sittenkään tehdä, sillä siinä tapauksessa minä väännän mr van Weydenin niskat nurin."
"Silloin miss Brewsterillä on lupa huutaa", sanoin minä uhmaillen.
"Enpä usko, että te haluatte panna alttiiksi amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä parhaan arvostelijan hengen", vastasi Susi-Larsen pilkallisesti.
Me emme sanoneet sen enempää ja me olimme siksi tottuneet toistemme seuraan, ettei äänettömyys rasittanut meitä. Ja kun punainen ja valkea valo oli kadonnut, palasimme kajuuttaan lopettaaksemme keskeytyneen illallisemme.
He palasivat entiseen keskustelunaiheeseensa ja toivat esiin uusia esimerkkejä. Maud lausui Dowsonin runon "Impenitentia Ultima". Hän lausui erittäin kauniisti, mutta minä en katsellut häntä, vaan Susi-Larsenia. Se katse, jonka Susi-Larsen kiinnitti Maudiin, sai minut aivan hulluksi. Hän oli suorastaan haltioissansa, ja minä näin hänen huuliensa vaistomaisesti liikkuvan ja muodostuvan niiden sanojen mukaan, joita Maud lausui. Äkkiä hän keskeytti hänet.
"Niin, teidän äänessänne on musiikkia", sanoi hän nopeasti, ja kullan välke kimalteli hänen silmissään.
Olisin voinut ääneen riemuita nähdessäni, kuinka hyvin Maud hillitsi itseään. Hän lopetti runon aivan levollisesti, hänen äänensä ei värissyt vähintäkään, ja sitten hän johti keskustelun vähemmän vaarallisille aloille. Ja koko ajan minä istuin ikäänkuin huumeessa juomaseuran melskeen tunkeutuessa välikannelta luoksemme ja miehen, jota minä pelkäsin, keskustellessa sen naisen kanssa, jota minä rakastin. Ruoka ei ollut korjattu pöydästä. Se miehistä, joka oli saanut Mugridgen toimen osakseen, oli varmaan yhtynyt toveriensa seuraan kanssissa.
Nyt jos koskaan elämänilo kohosi Susi-Larsenissa korkeimmilleen. Kerta kerralta minä irtaannuin omista ajatuksistani seuratakseni hurmaantuneena hänen puhettansa, ja minä seurasin sitä ihmetyksellä, hetkeksi hurmaantuen hänen ihmeellisestä neroudestaan, hänen intohimoisten sanojensa lumousvoimasta, sillä kapinanhenki oli nyt saanut hänessä vallan. Miltonin Lucifer vedettiin tietysti esimerkkinä esille, ja kun Susi-Larsen älykkäästi eritteli ja selitti tätä luonnetta, hänen koko tukahdutettu nerollisuutensa puhkesi ilmi. Hänen väitteensä toivat mieleeni Tainen mietteitä, vaikka tiesin, ettei Larsenilla ollut aavistustakaan tästä loistavasta, vaikkakin vaarallisesta ajattelijasta.
"Hän puolusti tappiolle joutunutta asiaa, eikä hän pelännyt Jumalan ukonnuolta", sanoi hän. "Vaikka hän olikin syösty alas helvettiin, niin hän ei sittenkään ollut voitettu. Hän oli vienyt mukanansa kolmannen osan Jumalan enkeleistä; hän alkoi heti yllyttää ihmistä Jumalaa vastaan ja voitti puolelleen suurimman osan ihmiskunnan kaikista sukupolvista. Miksi hänet karkotettiin taivaasta? Oliko hän vähemmän rohkea kuin Jumala? Vähemmän kunnianhimoinen? Ei! Tuhat kertaa ei! Jumala oli voimakkaampi, niinkuin hän sanoi — 'hänet ukkonen oli tehnyt suuremmaksi'. Mutta Lucifer oli vapautta janoava henki. Orjan työ oli hänestä samaa kuin kuolema. Hän tahtoi mieluummin kärsiä vapaudessa kuin nauttia siitä onnesta, jonka mukava orjuus saattoi tarjota. Hän ei tahtonut olla Jumalan orja. Hän ei ollut mikään leikkikalu. Hän seisoi omin jaloin. Hän oli itsenäinen olento."