"Ensimmäinen anarkisti", sanoi Maud nauraen ja nousi pöydästä mennäkseen hyttiinsä.
"Silloin anarkistit ovat hyviä!" huudahti Susi-Larsen. Hänkin oli noussut pystyyn ja katseli Maudia suoraan kasvoihin, kun tämä seisoi hyttinsä ovella. Ja tulisesti hän lausui Miltonin "Kadotetusta paratiisista" nuo ylväät sanat: "— hallita minä tahdon, vaikka syvyyden kuilussa, ja mieluummin olen kuninkaana helvetissä kuin orjana taivaan ilossa." Hänen voimakas äänensä kajahti kajuutassa, hänen pronssinväriset kasvonsa loistivat, hänen päänsä oli pystyssä, ja hänen silmänsä — ilme niissä oli kullalta kimmeltävä ja hellä, niin ihmeellisen hellä ja intohimoinen — leimahtivat kuin tuli, kun hän kiinnitti ne Maudiin.
Maudin silmissä kuvastui jälleen kauhua, ja hän sanoi melkein kuiskaten: "Te olette Lucifer!"
Ovi sulkeutui ja hän oli kadonnut. Susi-Larsen seisoi varmaan minuutin ja tuijotti hänen jälkeensä, sitten hän tuli taas entiselleen.
"Minä päästän Louisin lepäämään", sanoi hän aivan lyhyesti, "ja keskiyön aikana te saatte tulla minun paikalleni. Nyt voitte mennä hetkeksi nukkumaan."
Hän veti lapaset käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja astui portaita ylös, minä seurasin hänen neuvoaan ja menin levolle. Jostakin syystä, jota en itsekään ymmärtänyt, ikäänkuin jonkin salaperäisen vaiston johdosta, en riisuutunut, vaan heittäydyin pukimissani vuoteelle. Hetken aikaa makasin ja kuuntelin pyyntimiesten äänten hälinää ja ajattelin sitä rakkauden tunnetta, joka täytti sydämeni. Mutta uneni laivalla oli tullut terveemmäksi ja luonnollisemmaksi, ja pian hävisivät sekä huudot että hoilotukset, silmäni painuivat umpeen ja minä vaivuin unen tiedottomaan, puolikuolleeseen tilaan.
En tiedä mikä minut herätti, mutta äkkiä huomasin olevani pystyssä, aivan hereillä, ja koko sieluni vapisi, ikäänkuin jokin vaara olisi uhannut ja varoittava torven toitotus olisi herättänyt minut. Minä tempasin oven auki. Kajuutta oli himmeästi valaistu. Ja minä näin Maudin, oman Maudini kaikin voimin koettavan riistäytyä irti Susi-Larsenin syleilystä — minä näin hänen turhaan ponnistelevan, näin hänen painavan päänsä hänen rintaansa vasten työntääkseen hänet luotaan. Kaiken tämän näin yhdessä ainoassa silmäyksessä ja samassa hyökkäsin myös paikalle.
Minä löin Susi-Larsenia nyrkillä vasten kasvoja, kun hän kohotti päätään, mutta se oli vain heikko, pieni isku. Hän karjui kuin petoeläin ja työnsi minua toisella kädellään. Se oli vain pieni töytäys, vain vähäinen käden kosketus, mutta hänen voimansa oli niin suuri, että minä viskauduin takaperin ikäänkuin olisin saanut iskun viskuukoneesta. Ponnahdin niin kovasti vasten sen kojun ovea, missä Mugridge ennen oli asunut, että ovipieli murskautui rikki. Vain vaivoin irtaannuin ovensirpaleista ja nousin jälleen pystyyn, ajattelematta olinko ehkä vahingoittanut itseäni. En tuntenut muuta kuin ääretöntä raivoa. Luullakseni minä ärjyin kovalla äänellä riistäessäni puukon kupeelta ja hyökätessäni toistamiseen hänen kimppuunsa.
Mutta sillä välin oli jotakin tapahtunut. Susi-Larsenin käsivarret päästivät otteensa. Seisoin aivan hänen vieressään puukko ojossa, mutta hillitsin itseni. Olin aivan ymmällä hämmästyksestä. Maud seisoi nojautuen toisella kädellään seinään, mutta Susi-Larsen horjui edestakaisin, painaen kättään otsaansa vasten ja hapuillen toisella kädellään ympärilleen. Kun käsi tapasi seinän, niin tuntui siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi tuntenut suurta helpotusta, ikäänkuin hän jälleen olisi tointunut, tietänyt missä oli ja saanut tukea ja turvaa.
Silloin minä jälleen näin silmissäni vain punaista. Kaikki ne vääryydet ja nöyryytykset, joita olin saanut kokea, kohosivat äkkiä selvästi eteeni — kaikki omat kärsimykseni sekä myös toisten hirveät tuskat tällä laivalla — kaikki kauhistuttava itse hänen olemassaolossansa. Minä hyökkäsin sokeasti ja hurjasti hänen päälleen ja iskien veitseni hänen hartiaansa. Samassa tiesin, etten ollut iskenyt häneen muuta kuin ihohaavan — olin tuntenut veitsen raapaisevan hänen lapaluutaan — ja minä kohotin sen uudelleen haavoittaakseni häntä herkempään kohtaan.