Mutta Maud oli nähnyt kaikki ja hän huusi: "Ei, ei — älkää tehkö sitä!"
Hetkeksi käsivarteni painui alas, mutta vain silmänräpäykseksi. Minä kohotin sen jälleen, ja Susi-Larsen olisi varmaan kuollut minun käteni kautta, jollei Maud olisi tullut väliin. Hän tarttui käsivarteeni, ja hänen hiuksensa koskettivat kasvojani. Valtimoni iski kiihkeämmin kuin koskaan ennen, mutta vimmani yltyi samalla kertaa. Hän katsoi pelotta minua silmiin.
"Minun tähteni!" sanoi hän rukoilevasti.
"Minä tapan hänet teidän tähtenne!" huudahdin minä ja koetin irrottaa kättäni tekemättä hänelle pahaa.
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän ja painoi kevyesti kätensä huulilleni. Olisin voinut suudella sitä, jos olisin uskaltanut, vaikka olinkin raivoissani — sen kosketus oli niin suloinen, niin ihmeen suloinen. "Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä", pyysi hän, ja näillä sanoillaan hän teki minut aivan aseettomaksi, — näillä sanoilla, sen sain kokea myöhemmin, oli aina sama ihmeellinen vaikutus minuun.
Väistyin askeleen taakse ja pistin puukon takaisin tuppeen. Katsahdin Susi-Larseniin. Hän seisoi yhä painaen kädellään otsaansa, silmät ummessa. Pää oli alaspainunut — hän näytti äkkiä tulleen aivan hervottomaksi. Ruumis oli lyyhistyä kokoon, ja leveät hartiat painuivat alas.
"Van Weyden!" huusi hän käheästi, ja äänessä oli hiukan pelokas sävy.
"Van Weyden — missä te olette?"
Minä katsoin Maudiin. Hän nyökkäsi hitaasti, mutta ei sanonut mitään.
"Tässä minä olen!" vastasin minä ja astuin hänen luokseen. "Mitä te tahdotte?"
"Auttakaa minua tuolille", sanoi hän yhtä käheällä ja pelokkaalla äänellä.