"Minä olen sairas mies, hyvin sairas, Hump", sanoi hän, kun hän päästi käteni irti ja vaipui alas tuolille.
Hän painautui pöytää vasten ja kätki kasvot käsiinsä. Vähän väliä hän tuskissansa huojutti päätään edestakaisin. Kerran hän kohotti sitä hiukan, ja minä huomasin, että hiki helmeili hänen tukanrajassaan.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
"Mitä voin teille tehdä?"
Mutta hän pudisti ärtyisästi käteni pois, ja minä seisoin kauan ääneti hänen rinnallaan. Maud katseli meitä peloissaan. Meidän oli aivan mahdoton ymmärtää mitä hänelle oli tapahtunut.
"Minun täytyy mennä makuulle, Hump", sanoi hän vihdoin. "Pitäkää minua kädestä kiinni. Kyllä tämä hetken kuluttua menee ohi. Se on vain tuota kirottua päänsärkyä. Minä olen aina pelännyt sitä. Minusta tuntui — ei, enhän minä tiedä, mistä minä puhun. Auttakaa minut vuoteeseen."
Mutta kun olin auttanut hänet sinne, niin hän kätki jälleen kasvot käsiinsä ja peitti silmänsä, ja kun käännyin lähteäkseni, kuulin hänen mutisevan: "Minä olen sairas mies, hyvin sairas."
Maud katsoi kysyvästi minuun, kun palasin. Minä pudistin päätäni ja sanoin:
"Hänelle on jotakin tapahtunut. Mitä se on, sitä en tiedä. Hän on aivan avuton ja pelästyksissään — varmaan ensi kertaa eläissään. Jotain tapahtui varmaan jo ennen kuin haavoitin häntä, sillä haava on aivan vähäpätöinen. Te näitte varmaan mitä hänelle tapahtui?"
Hän pudisti päätään. "En nähnyt kerrassaan mitään. Minulle koko juttu on yhtä salaperäinen kuin teillekin. Hän päästi minut aivan äkkiä irti ja horjahti. Mutta mitä me voimme tehdä? Mitä minä nyt teen?"
"Tahdotteko ehkä hiukan odottaa täällä, kunnes tulen takaisin", sanoin minä. Nousin sitten kannelle. Louis seisoi peräsimessä.