Mutta minä en ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviin. Purjeet, jotka siinsivät lounaisesta, yhä suurenivat ja selvenivät. Köysistö oli siinä samanlainen kuin Ghost-laivassakin, mutta laivan runko oli pienempi. Kaunista oli nähdä tämän kuunarin keinuvan ja liitävän meitä kohti, varmaan se sivuuttaisi meidät aivan läheltä. Tuuli oli äkkiä parantunut, ja aurinko oli piiloutunut pilveen kimalleltuaan hetken aikaa veden pinnalla. Meri oli lyijynharmaa ja kuohui yhä kiivaammin, niin että valkopäisiä aaltoja hyrskyi korkealle ilmaan. Nopeus kiihtyi, ja laiva keinui entistä enemmän. Kovassa tuulenpuuskassa laivan parras sukeltui veden alle ja kannelle tulvasi samalta puolelta niin runsaasti vettä, että muutamat pyyntimiehet nostivat nopeasti jalkojansa.
"Tuo laiva kulkee heti meidän ohitsemme", sanoin oltuani hetken aikaa ääneti. "Ja koska se kulkee päinvastaiseen suuntaan, niin se varmaan on matkalla San Franciscoon."
"Se on hyvin luultavaa", vastasi Susi-Larsen, kääntyen sivulle ja huutaen: "Kokki! Hohoi, kokki?"
Kokki hyökkäsi ulos keittiökojusta.
"Missä laivapoika on? Käske hänet tänne."
"Kyllä, herra." Thomas Mugridge liukui nopeasti perälle ja katosi toisia portaita alas, jotka olivat lähellä peräsintä. Hetken kuluttua hän palasi, ja aivan hänen kintereillään seurasi luiseva, kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jonka kasvot olivat punakat ja jöröt.
"Tässä hän on, herra", sanoi kokki.
Mutta Susi-Larsen ei edes katsonut sanantuojaan, vaan kääntyi heti laivapojan puoleen.
"Mikä sinun nimesi on, poika?"
"George Leach, herra", vastasi poika ynseästi. Nuorukaisen käytöksestä saattoi huomata, että hän arvasi miksi hänet oli kutsuttu paikalle.