"Mielelläni."
"Ettette liian usein sano: 'Oi, olkaa niin hyvä — olkaa niin hyvä!' Sillä kun te sen teette, niin voitte olla varma siitä, että minun valtani on lopussa."
Hän nauroi ja näytti huvitetulta. Hänkin oli huomannut, mikä voima noissa sanoissa piili.
"Ne ovat hyviä sanoja…", sanoin minä.
"Mutta minä en saa liiaksi kuluttaa niitä", lisäsi hän.
Hänen naurunsa oli väsynyttä, ja hänen päänsä painui jälleen alas. Minä heitin melan kädestäni, kunnes sain vaipat käärityksi hänen jalkojensa ympärille ja vedetyksi ylimmän hänen kasvojensa suojaksi. Oi — hän ei ollut kovin vahva. Katsoin epätoivoissani lounaiseen ja ajattelin niitä kuuttasataa mailia, jotka meillä oli edessä — niin, jospa sillä matkalla ei olisikaan ollut muuta kuin vaivoja ja ponnistuksia kestettävänä. Mutta myrskyhän saattoi nousta milloin tahansa ja viedä meidät perikatoon. Ja kuitenkin olin aivan peloton. Minulla ei ollut vähintäkään luottamusta tulevaisuutta kohtaan, päinvastoin olin aina täynnä epäilystä, mutta en sittenkään tuntenut pelkoa. "Kaiken täytyy käydä hyvin, sen täytyy käydä hyvin", toistin minä yhä uudestaan itsekseni.
Tuuli yltyi iltapuoleen, meri aaltoili, ja sekä minulla että veneellä oli kova työ edessä. Mutta suuret ruoka- ja vesivarastot pitivät veneen vakavana, jotta se hyvin kesti aaltoja ja tuulta, ja minä pidin puoliani niin kauan kuin uskalsin. Sitten otin alas purjevarvan ja laskin alas purjeen latvan, ja sillä tavoin me ajelehdimme eteenpäin jonkin aikaa.
Myöhään iltapuolella näin laivan savua taivaanrannassa suojapuolella, ja minä tiesin, että se varmaan oli jokin venäläinen risteilijä, tai myöskin — mikä oli vieläkin luultavampaa — Macedonia, joka yhä ajoi Ghostia takaa. Koko päivänä ei ollut näkynyt aurinkoa, ja ilma oli purevan kylmä. Kun yö lähestyi mustuivat pilvet, ja tuuli yhä yltyi, niin että Maud ja minä söimme illallisemme käsineet kädessä, ja minä koko ajan istuin peräsimessä ja silloin tällöin vain haukkasin palan tuulenpuuskien lomassa.
Pimeän tultua ei vene voinut enää kestää kovaa tuulta ja aallokkoa, ja minä laskin epäröiden purjeen alas ja aloin panna kuntoon ajoankkuria. Pyyntimiesten puheista olin oppinut, miten sellainen oli tehtävä, ja koko juttu oli varsin yksinkertainen. Korjattuani purjeen ja sidottuani sen lujasti maston puomin, purjevarvan ja kahden lisäairon kanssa yhteen, viskasin koko kojeen mereen ja kiinnitin sen nuoralla veneen keulaan. Koska "ankkuri" vaipui syvälle veteen ja oli kokonaan tuulen suojassa, se kulki hitaammin kuin vene. Siitä oli seurauksena, että vene paremmin kesti tuulta ja aallokkoa — se on varmin keino välttää kumoon kaatumista, kun meri vyöryy valkovaahtoisin lainein.
"Entäs nyt?" kysyi Maud, kun kaikki oli järjestyksessä ja minä vedin käsineet jälleen käteen.